53 kg.

Olen ylpeä itsestäni, mutta samalla syvästi pettynyt. Pari kiloa lisää. Olen saanut pysäytettyä tippumisen. Toistaiseksi ainakin.

Oma kämppä hakusessa.

T on koko ajan mielessä. Kamala ikävä. Hän sanoi, että voisi harkita Suomeen muuttoa ja minä itse taas sanoin, että voisin hyvillä mielin jättää tämän maailman kolkan taakseni. Tosin, kunto ei ihan vielä anna periksi. Mutta ei kovin kaukana siitä ehkä olla. En tiedä. En yleisestikään oikein tiedä mistään mitään.

Väsyttää tavattomasti. Nukuin huonosti. Pää reistaillut taas vaihteeksi ihan kiitettävästi. Unet ovat todella sairaita, ajatukset välillä sairaampia ja helvetin häiritseviä. Vittumaista, kun en koe pystyväni edes itse kontrolloimaan niitä. Ne vaan tulee. Se on niin.. sairasta.

Olen viiltänyt.
Raapinut.
Pistellyt.
Polttanut.
Hakannut.

Syönyt laksatiiveja.
Oksentanut.
Ollut syömättä.
Syönyt liikaa ja oksentanut.

Ruoka ei pysy sisällä. No, ei tietenkään jos jotain laksatiiveja vedän.
Mutta noin yleisesti. Kun syön, tulee niin vitun kuvottava olo, että se safka ei vaan pysy sisällä ja se tulee ulos samaa tietä kuin mahaan päätyikin. Se vituttaa. Yritän välttää syömästä suuria määriä ja pitää sen sisällä edes viisitoista minuuttia.

Keskustelin mielenkiintoisia psykologini kanssa eilen. Puhuttiin sairaista, hallitsemattomista ajatuksistani. Hän sanoi sen kuuluvan sairauden kuvaan. Hän juttelee lääkärin kanssa lääkemäärän nostamisesta. Tai oikeastaan ehdottaa lääkärille lääkemäärän nostamista. Ehkä mä joskus saan taas itseni hallintaan. Ehkä mä joskus saan taas elää normaalisti. Tai ehkä mä olen seuraavan kymmenen vuoden päästä suljetulla. Ehkä mä en ikinä enää parannu. Se pelottaa. Että vaikka kuinka yrittäisin taistella omituisia olojani vastaan, niin se ei välttämättä auta. Välttämättä siitä ei ole mitään hyötyä.
Lääkkeistä on. Tosin, välillä tuntuu, että tarvin lääkkeitä kestääkseni lääkkeitä. Välillä tuntuu, että tarvitsen pillereitä nukahtaakseni, herätäkseni, ajatellakseni, saadakseni jotain aikaan ja ollakseni ihmisten kanssa sosiaalisessa kanssakäynnissä ilman ahdistusta. Tuntuu niin hullulta. Ah. Vihaan sanaa hullu.
Välillä tunnen olevani niin sotkussa kaikkien ajatusteni kanssa. Välillä taas kaikki tuntuu paljon selvemmältä. Välillä taas.. en tiedä.
Sekavaa, myönnän.

Mun pitäisi syödä jotain tänäänkin.
En vain jaksa.
Halua.
Pysty.
Kykene.

Mutta mä yritän.