Juoksen kunnes sydän pysähtyy.

Joka ikinen sekuntti, minuutti, tunti en ajattele mitään muuta kuin M:a ja sitä, kuinka tekoni mahtoi loukata häntä. Hänen tunteitaan. Jos hän kerran merkitsee minulle maailmaa, kaikkea, miksi annoin tapahtua näin?
Tietty me ollaan tapeltu paljon ja eniten minun ongelmieni takia. M sanoo totuuden, tiedän sen, mutta en kykene aina uskomaan sitä. M sanoo, ettei minussa ole vikaa, mutta itse näen sen suurimman vian, kun katson peiliin. M ei tiedä kaikkia ajatuksiani, eikä oikeastaan kukaan muukaan.
Olen sairas ihminen, olen aina ollut. Henkisesti lähinnä. En tiedä, että miksi minulle kävi näin. Miksi minusta tuli tällainen.
Kiusaamisen, alkoholisti vanhemman ja ainaisen väkivallan takia? En usko. Ehkä niillä on ollut vaikutuksensa asiaan, en sitä kiellä. Mutta uskon, että suurin syy on minussa.

Olen antanut periksi. Luovuttanut. Lakannut yrittämästä.

Ehkä olisi aika ottaa takaisin se virhe. Alkaa yrittämään, panostamaan tosissaan elämääni. Tiedän, etten voi, enkä haluaisikaan, elää näin lopunikääni. Työstän asioita mielessäni ja työstän niitä psykan kanssa. Menneitä kokemuksia, joiden en ole tajunnut vaikuttavan elämääni vieläkin.

Ehkä tää kaikki on joskus kunnialla ohi.
Ehkä mä olen joskus normaali ihminen.
Ehkä joku vielä joskus avaa sydämensä mulle.
Vaikka mä teen virheitä.

Ehkä joskus.

Nyt pitäisi keskittyä kuitenkin tähän hetkeen. Siihen, että pystyisin edes puhumaan M:n kanssa tapahtuneesta.