Tears in to wine.

Tappelua tappelun perään M:n kanssa. Lopulta se sanoo, että ei halua enää olla mun kanssa.

Tulen kotiin. Tappelen mutsin kanssa taas.

Mutsi huutaa ja raivoaa aikansa. Antaa lopulta olla.

Istun huoneeni lattialla. Voimattomana, luovuttaneena.

Olen jotenkin hukassa. Kadonnut. Menettänyt ihmisyyteni, merkitykseni. Pelkkä tyhjä kuori.

Jossakin mieleni syvyyksissä tunnen kivun, tuskan, epätoivon, ikävän.

On niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Kukaan ei ymmärrä. Ei pysty kuvittelemaan, miltä musta tuntuu.

Enkä minä osaa kertoa.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itken.

En tiedä mitä tekisin nyt. Minne menisin. Miksi menisin. Kaikki on niin samantekevää.

Itken.

Toivon, että joku jaksaisi olla tukenani nyt. Olisi joku, jolle soittaisin.

J, K, K, T, A, I, I, M, M, M, L, L, S, O... E.
E:lle soittaisin. Soitinkin.

Se kuunteli, kun minä änkytin, itkin, niiskutin, ruikutin jotain epämääräistä kaikesta tapahtuneesta. Siitä, miten "vahingossa" menin sänkyyn sen tytön kanssa ja miten M:n kanssa meni poikki. Ja miten olen niin sekaisin, että en tiedä, mitä tekisin ja että mieleni tekisi tappaa itseni tai satuttaa jotenkin itseäni ja että tappelin taas mutsin kanssa, joka sekään ei jaksa minua. Ja sitä rataa.

E kuunteli hiljaa. Puhui vähän, mutta oikeita sanoja. Jotain sellaista, mistä tajusin sen ymmärtävän, tai jos ei nyt ymmärtävän, niin ei ainakaan tuomitsevan suoraan. Heti. Tai vaikka olisi tuominnutkin, niin ei se sitä ainakaan näyttänyt.

"Anna M:lle aikaa rauhoittua, kyllä te vielä asiat kuntoon saatte."

Mä en kestä itseäni. Siltikään.

M jätti mut.

MUN ON NIIN VITUN PAHA OLLA!