Terveisiä Virosta.

Ja matkaanhan ei pitänyt kestää kuin päivä, mutta siihenhän meni sitten kolme päivää.
Ja tietenkin onnistuin jättämään kännykkäni kotiin, kun tuli kiire laivalle.
Ja lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana mulla, paitsi pakolliset rauhottavat a-kohtausten varalta.

M päätti haluta uuden koiran, löytökoiran Virosta. Se soitti mulle lauantai-iltana, että hei, lähekkö käymään Virossa huomenna. Se selitti suunnitelmansa, että tultaisiin jo samana iltana takaisin.

Matka Viroon sujui oikeastaan ihan kivasti, mikään ei ennakoinut tulevia ongelmia. Tosin ehkä se, että M tuijotti jotain kaveria, eikä kuunnellut kun selitin sille, kuinka sen seura piristi mua. Tönäsimpä sitä siinä, mutta se ei reagoi kuin nousemalla ylös ja sanomalla, että oota mä käyn iskees ton tyypin ja sitten se käveli sen tuijottamansa tyypin luokse. Tunsin pientä kateutta, kun se niin luontevasti tunkeutui sen pojan seuraan ja alko jutustelemaan. Mustasukkaisuutta sitten enemmän siitä, että se noin vaan marssii jonkun luokse vielä mun silmieni edessä ja jättää mut yksin! Mä siinä sitten pahanilmanlintuna tuijottelin sen ja sen vieraan kaverin juttelua.
Sitten M tuli takaisin ja se vieras kaveri tuli sen mukana.

"K, den här min pojkvän S. S, tässä on mun yksi nettikaverini K."
M esitteli ja alkoi kyselemään K:lta ruotsiksi, että mitä se teki Tallinnaan menevällä laivalla. Se vähä mitä mä niiden keskustelusta ymmärsin, oli se, että K opiskeli Suomessa ja oli menossa vissiin jollekin... sanotaan vaikka 'tutulleen' käymään. K sitten yritti saada jotain juttua mun kanssani aikaan myös, mutta mä menin jotenkin niin lukkoon siinä tilanteessa, että mun ruotsin kielen sanavarastoni ei tuntunut sillä hetkellä olevan kuin muutaman sanan verran.
(C'mon! Viimeksi joskus todistuksessa komeili yhdeksikköinen ruotsin kohdalla ja nyt äijä ei osaa sanaakaan! Mikä häpeä.)

Ne sitten päätyivät K:n kanssa, M ja K siis, vaihtamaan puhelinnumeroita ja lupasivat meilata toisilleen. Ja kun laiva viimein saapui Tallinnaan M ei voinut olla sanomatta, että hän oli menossa hakemaan uutta koiraansa. K virnisti ja totesi mulle jotain sen suuntaista kuin "M:sta tulee vielä koirahullu", ruotsiksi siis tietenkin. Ja käski mun estää sitä käpertymästä itseensä ja pysyvän vielä tekemisissä ihmisten kanssa, vaikka se (M siis) nyt epätoivoisesti yrittääkin pelastaa vielä ihmisten lisäksi koiria.
Ja sitten tiemme erosivat, onneksi. En rehellisesti sanottuna pitänyt siitä kaverista. K oli liian omituinen, mutta M näytti sen seurasta nauttivan ja minä tunsin mustasukkaisuuden vihlaisun sisälläni.

Joo, sen jälkeen alkoivatkin vastoinkäymiset.
Koiralle ei oltukaan saatu papereita, vaikka olivat toista M:lle puhelimessa väittäneetkin. Ne lupasivat hankkia ne parissa päivässä. M sitten sanoi, ettei sillä ollut rahaa matkustella huvikseen edestakaisin Viron ja Suomen väliä. Ne sitten siellä ehdottivat, että M jäisi odottamaan Viroon. Tietenkin sekin olisi onnistunut, mutta ei M:lla ollut rahaa itseään minnekään hotelliin änkeä ja oltiinkin siinä sitten varsinaisessa kusessa. Siinä sitten pyörittiin se ilta ja yö kaupungilla ja mä olin ihan kuollut ilman mun lääkkeitä ja pelkäsin, että alan pahastikin sekoilemaan. Mitään ei onneksi kuitenkaan tapahtunut ja lääkitsinkin itseäni mukaani ottamilla rauhottavilla, vaikka eipä niistä apua olekaan, jos sekaisin menen.
Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään ja käytiinkin siellä koiratarhalla kerran, mutta ne sanoi, ettei oo vielä saaneet papruja.
Siinä sitten yritettiin kuluttaa rahaa mahdollisimman säästeliäästi ja nuokuttiin milloin missäkin raflassa niin kauan, että ne ystävällisesti käski häipymään, kun ei oltu mitään tilattukaan. Illalla sitten soittivat tarhalta, että nyt olis paperit. Mutta eipä me mihinkään laivaan oltaisi enää siihen mennessä keritty, ei ainakaan koiran kanssa. M sitten kävi hakemassa sen koiran ja sanoi mulle, että seuraavalla laivalla kyllä mennään Suomeen, hän ei aio enää yhtäkään yötä kykkiä Tallinnassa.
Jossain vaiheessa M keksi, että hän soittaa K:lle, jos se vielä on mestoilla ja jos sen tuttava suostuis majottaa meidät yöksi.
Ja majoittihan se onneksi. Onneksi.

Mulla alkoi olemaan varsin ahdistunut ja oudohko olo ilman lääkkeitä. Enkä fyysisesti voinut kovin hyvin, päätä särki ja oksetti.
Tänään sitten kahdeksan aikaan kolahdettiin Suomen kamaraan ja täytyy sanoa, että olipahan reissu.

M sai koiransa. Oudon näköisen, sutta etäisesti muistuttavan, mukamas saksanpaimenkoiran ja irlanninsusikoiran sekoituksen. Ikää kuulemma sillä oletettavasti puolesta vuodesta vuoteen. Ja tarvii aktiivisen ja osaavan omistajan. Juu-u.
Luonteeltaan se musta vaikutti tosi kivalta, järkyttävän energinen ja iloinen se oli.

Mä voisin kuvitella myös itse omistavani jonkin sen kaltaisen koiran. Mutta mä en tosin varmaan jaksaisi tarpeeksi huolehtia siitä, en tällä hetkellä ainakaan.
Ehkä joskus tulevaisuudessa, ehkä ei.