Hyvää huomenta

Aika ottaa itseään niskasta kiinni, kirjoittaa jotain muutakin kuin epätoivoa.
Jotain muuta...

Mitä olen tehnyt?

Ikävöinyt. Ikävöinyt niin suunnattomasti. Iltaisin on ollut paha olla - olen itkenyt, kävellyt edes takaisin ja istunut ja tuijottanut M:n kuvaa, niin säälittävältä kuin kuulostaakin.

Yhtenä iltana istuin puhelimen kanssa M:n numero esillä ja tärisin, koska olisin halunnut soittaa, mutta en uskaltanut. Enkä uskalla vieläkään.

"Ei haittaa, jos pidät nekrofiliasta."

"Mutta haittaisiko sinua jos hoitelisin itseni samalla kun esim. katselisin kuvaasi?"

Mikään ei saa tehokkaammin sanattomaksi.

Voi itku mun sairasta elämääni.

Take my life.

Take it.

Take it NOW.

Elämä on helvettiä.

M Ä E N J A K S A T Ä T Ä !!

Juoksen kunnes sydän pysähtyy.

Joka ikinen sekuntti, minuutti, tunti en ajattele mitään muuta kuin M:a ja sitä, kuinka tekoni mahtoi loukata häntä. Hänen tunteitaan. Jos hän kerran merkitsee minulle maailmaa, kaikkea, miksi annoin tapahtua näin?
Tietty me ollaan tapeltu paljon ja eniten minun ongelmieni takia. M sanoo totuuden, tiedän sen, mutta en kykene aina uskomaan sitä. M sanoo, ettei minussa ole vikaa, mutta itse näen sen suurimman vian, kun katson peiliin. M ei tiedä kaikkia ajatuksiani, eikä oikeastaan kukaan muukaan.
Olen sairas ihminen, olen aina ollut. Henkisesti lähinnä. En tiedä, että miksi minulle kävi näin. Miksi minusta tuli tällainen.
Kiusaamisen, alkoholisti vanhemman ja ainaisen väkivallan takia? En usko. Ehkä niillä on ollut vaikutuksensa asiaan, en sitä kiellä. Mutta uskon, että suurin syy on minussa.

Olen antanut periksi. Luovuttanut. Lakannut yrittämästä.

Ehkä olisi aika ottaa takaisin se virhe. Alkaa yrittämään, panostamaan tosissaan elämääni. Tiedän, etten voi, enkä haluaisikaan, elää näin lopunikääni. Työstän asioita mielessäni ja työstän niitä psykan kanssa. Menneitä kokemuksia, joiden en ole tajunnut vaikuttavan elämääni vieläkin.

Ehkä tää kaikki on joskus kunnialla ohi.
Ehkä mä olen joskus normaali ihminen.
Ehkä joku vielä joskus avaa sydämensä mulle.
Vaikka mä teen virheitä.

Ehkä joskus.

Nyt pitäisi keskittyä kuitenkin tähän hetkeen. Siihen, että pystyisin edes puhumaan M:n kanssa tapahtuneesta.

Tears in to wine.

Tappelua tappelun perään M:n kanssa. Lopulta se sanoo, että ei halua enää olla mun kanssa.

Tulen kotiin. Tappelen mutsin kanssa taas.

Mutsi huutaa ja raivoaa aikansa. Antaa lopulta olla.

Istun huoneeni lattialla. Voimattomana, luovuttaneena.

Olen jotenkin hukassa. Kadonnut. Menettänyt ihmisyyteni, merkitykseni. Pelkkä tyhjä kuori.

Jossakin mieleni syvyyksissä tunnen kivun, tuskan, epätoivon, ikävän.

On niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Kukaan ei ymmärrä. Ei pysty kuvittelemaan, miltä musta tuntuu.

Enkä minä osaa kertoa.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itken.

En tiedä mitä tekisin nyt. Minne menisin. Miksi menisin. Kaikki on niin samantekevää.

Itken.

Toivon, että joku jaksaisi olla tukenani nyt. Olisi joku, jolle soittaisin.

J, K, K, T, A, I, I, M, M, M, L, L, S, O... E.
E:lle soittaisin. Soitinkin.

Se kuunteli, kun minä änkytin, itkin, niiskutin, ruikutin jotain epämääräistä kaikesta tapahtuneesta. Siitä, miten "vahingossa" menin sänkyyn sen tytön kanssa ja miten M:n kanssa meni poikki. Ja miten olen niin sekaisin, että en tiedä, mitä tekisin ja että mieleni tekisi tappaa itseni tai satuttaa jotenkin itseäni ja että tappelin taas mutsin kanssa, joka sekään ei jaksa minua. Ja sitä rataa.

E kuunteli hiljaa. Puhui vähän, mutta oikeita sanoja. Jotain sellaista, mistä tajusin sen ymmärtävän, tai jos ei nyt ymmärtävän, niin ei ainakaan tuomitsevan suoraan. Heti. Tai vaikka olisi tuominnutkin, niin ei se sitä ainakaan näyttänyt.

"Anna M:lle aikaa rauhoittua, kyllä te vielä asiat kuntoon saatte."

Mä en kestä itseäni. Siltikään.

M jätti mut.

MUN ON NIIN VITUN PAHA OLLA!

Jos kaiken itse pilaa, on turha olla pettynyt.

Mä en ole tän elämän arvonen.

Vitun vitun vittu.
Älä ikinä tappele rakkaimpasi kanssa.
Älä ainakaan ikinä juo sen jälkeen päätä täyteen.
Äläkä ainakaan petä kenenkään randomin teinihuoran kanssa.
Oli niin saatanan kiva herätä jostain mestoilta jonkun sohvalta jonkun tuntemattoman tytön/naisen vierestä. Alasti vieläpä. Ja etenkin kiva, kun joku, kämpän omistaja(?), tuli vihjailemaan, että meillä oli ollut aikamoinen meno yöllä.
Etenkään kun en itse muista tapahtuneesta mitään.
Mutsi oli soitellut.
M oli soitellut.
67 vastaamatonta puhelua.
44 saapunutta viestiä.
Vitun vittu, tosiaan.
Miten mä tän ikinä selitän kenellekään?

Maksalaatikkoa, suklaakeksejä ja kortsuja.

Miksu pyysi mua käymään kaupassa matkalla heille. Ostoslista näytti siltä, että kaivattiin popkornia, Kazanille maksalaatikkoa ja suklaakeksejä.

Popkornia _en_ löytänyt mistään. Voi olla, että hain jostain vääriltä hyllyiltä tai jotain. Mutta en nyt kuitenkaan löytänyt niitä mistään. Suklaakeksit ja maksalaatikon kyllä löysin. Ja paketti kortsujakin eksyi mukaan.

Kyllä ihmisillä oli taas tuijotettavaa, kun minä tungin itseni kassalle näine varsin outoine ostoksineni. Todella romanttinen ilta luvassa.. kyllä joo.

Ei se tuijottelu tällä kertaa sentään niin pahaa ollut, kun silloin kun ostettiin M:n kanssa yhdessä kortsuja ja seistiin käsi kädessä vielä kassajonossa. Oi voi. Se oli kyllä ahdistavin ja noloin kerta kaupassa ikinä.

Toisinaan toivon, että seurustelisin vielä tytön kanssa. Olisi niin monet asiat paljon helpompia silloin. Tai no, helpompia ja helpompia.

En ole vieläkään varma, että olenko M:n kanssa onnellinen. Tai voinko edes ylipäätään olla kenenkään kanssa onnellinen.
En tiedä, voinko olla onnellinen edes itseni kanssa. Niin kummallinen kuin olenkin.

Hyviksi asioiksi pitäisi tällä hetkellä laskea se, etten ole viiltänyt pahemmin. En ole yrittänyt kontrolloida syömistäni, vaikka silti olen liikkunut varsin paljon, mutta se ei haittaa, niin kauan kuin syön asiallisesti. Lääkkeet olen yrittänyt ottaa ajallaan, mutta ei sekään aina ole ihan onnistunut.

Terapia jatkuu, mutta antaa sen jatkua.

Didii.

Ja nyt istun M:llä.
Puhuttiin sen kanssa tänään rakkaudesta.
Mietittiin, että kuinka paljon me rakastetaan toisiamme.
M sitten heitti, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa. Mulle tuli mieleen Sielun Veljien yksi kipale ja M tunnustikin poimineensa lauseen sieltä.
Mutta sinällään kun mietin, niin M:n suusta tuo lause on aika paljon. Sillä se kun on uskonnollinen ihminen, uskoo Jumalaan ja muuhun sellaiseen, niin.. Se, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa, on paljon. Jos sitä nyt ihan kirjaimellisesti tarkoittikaan edes.

Muttaah.. pitää syödä nyt jotain, kun on nälkä.
Yöstä tulee varmaan melko kuuma. Haha.

T h a n k s mate,

the SEX was g r e a t !

Look at you, you never wrong.

Kateus on yksi kuolemansynneistä.

Miksi emme kaikki vain voisi olla iloisia toisten saavutuksista kateuden, mustasukkaisuuden ja muiden negatiivisten tunteiden sijaan?

Kun perhettään ei kuitenkaan voi valkata - ei sitä, mistä ja kenestä on lähtöisin.

Sitä paitsi, jaettu ilo on kaksin kertainen ja jaettu suru puolittuu.

Olkaamme vastedes iloisia niistä ihmisistä, joita meillä on ympärillämme.

Yrittäkäämme ymmärtää, että se mitä toisilla on ja se mitä toiset saa, ei ole meiltä pois, jos emme kadehdi heitä.

Jee, we should be smiling all the dayy.. :--DDD

Näin M:n tänään kaupungilla. Treffit oli siellä ja M:llä oli mukana uusi omituinen koiransa Kazan.
Ja mä näin miten se loisti innosta, ilosta ja ylpeydestä ! (Kiusasinkin sitä siinä sanomalla sitä ylpeäksi isäksi. :--D)

Mä sitten marisin sille taas - yritin latistaa tunnelmaa, kun se multa nykyään onnistuu varsin hyvin - että miten musta on ihanaa, kun ihmiset on hyvällä tuulella, mutta se myös jollakin etäisellä tavalla masentaa mua, koska mä en itse aina välttämättä ole mitenkään aurinkoinen. Päinvastoin, joku myrskynmerkki ennemminkin.

M sitten totesi siihen virnistäen "älä anna sen [pahan olon] häiritä".

Tajusin, että en saa antaa oman onnettomuuteni häiritä ja määräillä mun elämääni. Jos mä haluan iloita mun kavereideni kanssa, mähän saatana iloitsen !