Tiedäthän, miltä tuntuu
lämmittää käsiään
palaneiden kotien tuhkassa..
Mä olen jotenkin ihan täysin tyhjän päällä. Tuntuu, ettei mulla ole oikein paikkaa minne mennä tässä maailmassa. Äiti ei paljoa välitä mun tulevaisuudesta. Enkä mä voi sitä syyttää, tiedän olevani rasittava toistaessani uudestaan ja uudestaan niitä samoja virheitä. Tekeväni jopa tahallani joitan asioita. Mutta se on mun tapani käsitellä asioita. Väärä tapa. Mä olen väärään kasvanut, enkä kai koskaan osaa aikuistua. En tiedä, että mihin minusta on puolet jäänyt. Jonnekin kadonnut kaiketi.
M:n luokse olen aina tervetullut. Mun pitäisi käydä hänen kanssaan yksi syvällinen ja tärkeä keskustelu meidän suhteesta ja minun tunteistani ja ajatuksistani, koska en ole varma, että mitä häntä kohtaan tunnen. Pelkkää hyvää ystävyyttä vai rakastanko häntä todella? En ole varma. En tiedä enää. Enkä tiedä, että miksi en sitä yhtäkkiä tiedä.
Olen kai ajatellut liikaa. Liikaa menneitä. Kaivannut ihmisiä ja tajunnut miten olen E:tä joskus rakastanut. Miten mun sydän on palanut halusta olla sen naisen lähettyvillä.
Silloin ensimmäisellä seurustelukerralla M:n kanssa mulla oli se samanlainen tunne. Mun sydän paloi. Mä tunsin olevani vahva ja onnellinen ja turvassa. Mä tunnen niin nytkin, mutta en samalla tavalla. Ehkä tää suhde on muuttunut jo ns. "arjeksi", ehkä meidän olisi aika ottaa uusi askel eteenpäin.
Ehkä.
...en tiedä.
Mä pystyin joskus elämään täysipainoista, normaalia elämää. Mutta sitten tuli masennus, ahdistus, anoreksia ja mä en enää pystynytkään käyttäytymään normaalisti. Sitten tuli muitakin mielenterveyshäiriöitä, tai -ongelmia, eikä mulla ollut enää kykyä toimia normaalisti. Mä olin ja olen vieläkin ihan lukossa itseni kanssa. Mä en enää osaa puhua ihmisille, mä en enää edes tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Mä en yhtäkkiä enää ymmärräkään omaa lajiani. Ja se jotenkin tekee mun elämästäni niin yksinäisen. Se, etten mä ymmärrä toisia ihmisiä, mutta ihmisten lisäksi mä en ymmärrä mitään muitakaan otuksia. Tarkoitan siis eläimiä. Enkä mä ole koskaan pahemmin edes ymmärtänyt. Enkä mä oikeastaan ole edes yrittänyt. En mä vaan tajua, että mitä sielujensympatiaa joku kokee omistaessaan koiran. M yritti mulle joskus selittää sitä, mutta mä en ymmärtänyt.
Tunnen itseni tällä hetkellä varsin säälittäväksi, ruikuttavaksi paskaksi.
Tällaista on mun elämäni ja mä en voi muuta kuin hyväksyä sen ja yrittää korjata ja rakentaa sitä uudelleen. Pikku hiljaa.
Mun olisi varmaan parasta mennä nukkumaan tältä illalta. Väsyttää niin mielettömästi. Pelkään tosin, että päässä pyörii oma epävarmuuteni M:n ja mun suhteeni vuoksi, mutta ehkä mä ehdin jutella sen kanssa siitä huomenna. Aion jutella asiat selviksi, kokonaan juuria myöten.
Niin..
Hei, katso kuinka hiljaa
kaikki käy, mutta vuodet on lyhyet .
Ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla
minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan.
Niin, kirjat ja paperit.
Ehkä myös huonekalut ja muistot.
Kaikki valheet, jotka tulevat elämän tielle.
Kaikki hyvä, mikä estää näkemästä.
(yllä mainitusta kappaleesta)
No comments:
Post a Comment