Take my life.

Take it.

Take it NOW.

Elämä on helvettiä.

M Ä E N J A K S A T Ä T Ä !!

Juoksen kunnes sydän pysähtyy.

Joka ikinen sekuntti, minuutti, tunti en ajattele mitään muuta kuin M:a ja sitä, kuinka tekoni mahtoi loukata häntä. Hänen tunteitaan. Jos hän kerran merkitsee minulle maailmaa, kaikkea, miksi annoin tapahtua näin?
Tietty me ollaan tapeltu paljon ja eniten minun ongelmieni takia. M sanoo totuuden, tiedän sen, mutta en kykene aina uskomaan sitä. M sanoo, ettei minussa ole vikaa, mutta itse näen sen suurimman vian, kun katson peiliin. M ei tiedä kaikkia ajatuksiani, eikä oikeastaan kukaan muukaan.
Olen sairas ihminen, olen aina ollut. Henkisesti lähinnä. En tiedä, että miksi minulle kävi näin. Miksi minusta tuli tällainen.
Kiusaamisen, alkoholisti vanhemman ja ainaisen väkivallan takia? En usko. Ehkä niillä on ollut vaikutuksensa asiaan, en sitä kiellä. Mutta uskon, että suurin syy on minussa.

Olen antanut periksi. Luovuttanut. Lakannut yrittämästä.

Ehkä olisi aika ottaa takaisin se virhe. Alkaa yrittämään, panostamaan tosissaan elämääni. Tiedän, etten voi, enkä haluaisikaan, elää näin lopunikääni. Työstän asioita mielessäni ja työstän niitä psykan kanssa. Menneitä kokemuksia, joiden en ole tajunnut vaikuttavan elämääni vieläkin.

Ehkä tää kaikki on joskus kunnialla ohi.
Ehkä mä olen joskus normaali ihminen.
Ehkä joku vielä joskus avaa sydämensä mulle.
Vaikka mä teen virheitä.

Ehkä joskus.

Nyt pitäisi keskittyä kuitenkin tähän hetkeen. Siihen, että pystyisin edes puhumaan M:n kanssa tapahtuneesta.

Tears in to wine.

Tappelua tappelun perään M:n kanssa. Lopulta se sanoo, että ei halua enää olla mun kanssa.

Tulen kotiin. Tappelen mutsin kanssa taas.

Mutsi huutaa ja raivoaa aikansa. Antaa lopulta olla.

Istun huoneeni lattialla. Voimattomana, luovuttaneena.

Olen jotenkin hukassa. Kadonnut. Menettänyt ihmisyyteni, merkitykseni. Pelkkä tyhjä kuori.

Jossakin mieleni syvyyksissä tunnen kivun, tuskan, epätoivon, ikävän.

On niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Kukaan ei ymmärrä. Ei pysty kuvittelemaan, miltä musta tuntuu.

Enkä minä osaa kertoa.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itken.

En tiedä mitä tekisin nyt. Minne menisin. Miksi menisin. Kaikki on niin samantekevää.

Itken.

Toivon, että joku jaksaisi olla tukenani nyt. Olisi joku, jolle soittaisin.

J, K, K, T, A, I, I, M, M, M, L, L, S, O... E.
E:lle soittaisin. Soitinkin.

Se kuunteli, kun minä änkytin, itkin, niiskutin, ruikutin jotain epämääräistä kaikesta tapahtuneesta. Siitä, miten "vahingossa" menin sänkyyn sen tytön kanssa ja miten M:n kanssa meni poikki. Ja miten olen niin sekaisin, että en tiedä, mitä tekisin ja että mieleni tekisi tappaa itseni tai satuttaa jotenkin itseäni ja että tappelin taas mutsin kanssa, joka sekään ei jaksa minua. Ja sitä rataa.

E kuunteli hiljaa. Puhui vähän, mutta oikeita sanoja. Jotain sellaista, mistä tajusin sen ymmärtävän, tai jos ei nyt ymmärtävän, niin ei ainakaan tuomitsevan suoraan. Heti. Tai vaikka olisi tuominnutkin, niin ei se sitä ainakaan näyttänyt.

"Anna M:lle aikaa rauhoittua, kyllä te vielä asiat kuntoon saatte."

Mä en kestä itseäni. Siltikään.

M jätti mut.

MUN ON NIIN VITUN PAHA OLLA!

Jos kaiken itse pilaa, on turha olla pettynyt.

Mä en ole tän elämän arvonen.

Vitun vitun vittu.
Älä ikinä tappele rakkaimpasi kanssa.
Älä ainakaan ikinä juo sen jälkeen päätä täyteen.
Äläkä ainakaan petä kenenkään randomin teinihuoran kanssa.
Oli niin saatanan kiva herätä jostain mestoilta jonkun sohvalta jonkun tuntemattoman tytön/naisen vierestä. Alasti vieläpä. Ja etenkin kiva, kun joku, kämpän omistaja(?), tuli vihjailemaan, että meillä oli ollut aikamoinen meno yöllä.
Etenkään kun en itse muista tapahtuneesta mitään.
Mutsi oli soitellut.
M oli soitellut.
67 vastaamatonta puhelua.
44 saapunutta viestiä.
Vitun vittu, tosiaan.
Miten mä tän ikinä selitän kenellekään?

Maksalaatikkoa, suklaakeksejä ja kortsuja.

Miksu pyysi mua käymään kaupassa matkalla heille. Ostoslista näytti siltä, että kaivattiin popkornia, Kazanille maksalaatikkoa ja suklaakeksejä.

Popkornia _en_ löytänyt mistään. Voi olla, että hain jostain vääriltä hyllyiltä tai jotain. Mutta en nyt kuitenkaan löytänyt niitä mistään. Suklaakeksit ja maksalaatikon kyllä löysin. Ja paketti kortsujakin eksyi mukaan.

Kyllä ihmisillä oli taas tuijotettavaa, kun minä tungin itseni kassalle näine varsin outoine ostoksineni. Todella romanttinen ilta luvassa.. kyllä joo.

Ei se tuijottelu tällä kertaa sentään niin pahaa ollut, kun silloin kun ostettiin M:n kanssa yhdessä kortsuja ja seistiin käsi kädessä vielä kassajonossa. Oi voi. Se oli kyllä ahdistavin ja noloin kerta kaupassa ikinä.

Toisinaan toivon, että seurustelisin vielä tytön kanssa. Olisi niin monet asiat paljon helpompia silloin. Tai no, helpompia ja helpompia.

En ole vieläkään varma, että olenko M:n kanssa onnellinen. Tai voinko edes ylipäätään olla kenenkään kanssa onnellinen.
En tiedä, voinko olla onnellinen edes itseni kanssa. Niin kummallinen kuin olenkin.

Hyviksi asioiksi pitäisi tällä hetkellä laskea se, etten ole viiltänyt pahemmin. En ole yrittänyt kontrolloida syömistäni, vaikka silti olen liikkunut varsin paljon, mutta se ei haittaa, niin kauan kuin syön asiallisesti. Lääkkeet olen yrittänyt ottaa ajallaan, mutta ei sekään aina ole ihan onnistunut.

Terapia jatkuu, mutta antaa sen jatkua.

Didii.

Ja nyt istun M:llä.
Puhuttiin sen kanssa tänään rakkaudesta.
Mietittiin, että kuinka paljon me rakastetaan toisiamme.
M sitten heitti, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa. Mulle tuli mieleen Sielun Veljien yksi kipale ja M tunnustikin poimineensa lauseen sieltä.
Mutta sinällään kun mietin, niin M:n suusta tuo lause on aika paljon. Sillä se kun on uskonnollinen ihminen, uskoo Jumalaan ja muuhun sellaiseen, niin.. Se, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa, on paljon. Jos sitä nyt ihan kirjaimellisesti tarkoittikaan edes.

Muttaah.. pitää syödä nyt jotain, kun on nälkä.
Yöstä tulee varmaan melko kuuma. Haha.

T h a n k s mate,

the SEX was g r e a t !

Look at you, you never wrong.

Kateus on yksi kuolemansynneistä.

Miksi emme kaikki vain voisi olla iloisia toisten saavutuksista kateuden, mustasukkaisuuden ja muiden negatiivisten tunteiden sijaan?

Kun perhettään ei kuitenkaan voi valkata - ei sitä, mistä ja kenestä on lähtöisin.

Sitä paitsi, jaettu ilo on kaksin kertainen ja jaettu suru puolittuu.

Olkaamme vastedes iloisia niistä ihmisistä, joita meillä on ympärillämme.

Yrittäkäämme ymmärtää, että se mitä toisilla on ja se mitä toiset saa, ei ole meiltä pois, jos emme kadehdi heitä.

Jee, we should be smiling all the dayy.. :--DDD

Näin M:n tänään kaupungilla. Treffit oli siellä ja M:llä oli mukana uusi omituinen koiransa Kazan.
Ja mä näin miten se loisti innosta, ilosta ja ylpeydestä ! (Kiusasinkin sitä siinä sanomalla sitä ylpeäksi isäksi. :--D)

Mä sitten marisin sille taas - yritin latistaa tunnelmaa, kun se multa nykyään onnistuu varsin hyvin - että miten musta on ihanaa, kun ihmiset on hyvällä tuulella, mutta se myös jollakin etäisellä tavalla masentaa mua, koska mä en itse aina välttämättä ole mitenkään aurinkoinen. Päinvastoin, joku myrskynmerkki ennemminkin.

M sitten totesi siihen virnistäen "älä anna sen [pahan olon] häiritä".

Tajusin, että en saa antaa oman onnettomuuteni häiritä ja määräillä mun elämääni. Jos mä haluan iloita mun kavereideni kanssa, mähän saatana iloitsen !

Savu nuolee raunioita.

Tiedäthän, miltä tuntuu

lämmittää käsiään

palaneiden kotien tuhkassa..

~ CMX - Ruoste

Mä olen jotenkin ihan täysin tyhjän päällä. Tuntuu, ettei mulla ole oikein paikkaa minne mennä tässä maailmassa. Äiti ei paljoa välitä mun tulevaisuudesta. Enkä mä voi sitä syyttää, tiedän olevani rasittava toistaessani uudestaan ja uudestaan niitä samoja virheitä. Tekeväni jopa tahallani joitan asioita. Mutta se on mun tapani käsitellä asioita. Väärä tapa. Mä olen väärään kasvanut, enkä kai koskaan osaa aikuistua. En tiedä, että mihin minusta on puolet jäänyt. Jonnekin kadonnut kaiketi.

M:n luokse olen aina tervetullut. Mun pitäisi käydä hänen kanssaan yksi syvällinen ja tärkeä keskustelu meidän suhteesta ja minun tunteistani ja ajatuksistani, koska en ole varma, että mitä häntä kohtaan tunnen. Pelkkää hyvää ystävyyttä vai rakastanko häntä todella? En ole varma. En tiedä enää. Enkä tiedä, että miksi en sitä yhtäkkiä tiedä.
Olen kai ajatellut liikaa. Liikaa menneitä. Kaivannut ihmisiä ja tajunnut miten olen E:tä joskus rakastanut. Miten mun sydän on palanut halusta olla sen naisen lähettyvillä.
Silloin ensimmäisellä seurustelukerralla M:n kanssa mulla oli se samanlainen tunne. Mun sydän paloi. Mä tunsin olevani vahva ja onnellinen ja turvassa. Mä tunnen niin nytkin, mutta en samalla tavalla. Ehkä tää suhde on muuttunut jo ns. "arjeksi", ehkä meidän olisi aika ottaa uusi askel eteenpäin.
Ehkä.
...en tiedä.

Mä pystyin joskus elämään täysipainoista, normaalia elämää. Mutta sitten tuli masennus, ahdistus, anoreksia ja mä en enää pystynytkään käyttäytymään normaalisti. Sitten tuli muitakin mielenterveyshäiriöitä, tai -ongelmia, eikä mulla ollut enää kykyä toimia normaalisti. Mä olin ja olen vieläkin ihan lukossa itseni kanssa. Mä en enää osaa puhua ihmisille, mä en enää edes tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Mä en yhtäkkiä enää ymmärräkään omaa lajiani. Ja se jotenkin tekee mun elämästäni niin yksinäisen. Se, etten mä ymmärrä toisia ihmisiä, mutta ihmisten lisäksi mä en ymmärrä mitään muitakaan otuksia. Tarkoitan siis eläimiä. Enkä mä ole koskaan pahemmin edes ymmärtänyt. Enkä mä oikeastaan ole edes yrittänyt. En mä vaan tajua, että mitä sielujensympatiaa joku kokee omistaessaan koiran. M yritti mulle joskus selittää sitä, mutta mä en ymmärtänyt.

Tunnen itseni tällä hetkellä varsin säälittäväksi, ruikuttavaksi paskaksi.
Tällaista on mun elämäni ja mä en voi muuta kuin hyväksyä sen ja yrittää korjata ja rakentaa sitä uudelleen. Pikku hiljaa.

Mun olisi varmaan parasta mennä nukkumaan tältä illalta. Väsyttää niin mielettömästi. Pelkään tosin, että päässä pyörii oma epävarmuuteni M:n ja mun suhteeni vuoksi, mutta ehkä mä ehdin jutella sen kanssa siitä huomenna. Aion jutella asiat selviksi, kokonaan juuria myöten.

Niin..

Hei, katso kuinka hiljaa

kaikki käy, mutta vuodet on lyhyet .

Ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla

minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan.


Niin, kirjat ja paperit.

Ehkä myös huonekalut ja muistot.

Kaikki valheet, jotka tulevat elämän tielle.

Kaikki hyvä, mikä estää näkemästä.

(yllä mainitusta kappaleesta)

Psykologi kello 14 reikäleipä.

Puhuttiin rakkaudesta ja siitä, miltä tuntuu olla rakastettu ja miltä tuntuu rakastaa.
Puheenaihe lähti minulta, vaikka olisi oikeastaan ollut tärkeämpiäkin puheenaiheita. Mutta. Kesän ja minun ja M:n uuden alun kunniaksi.

M tekee mut toisaalta hyvin onnelliseksi. Toisaalta taas koen tietynlaista haikeutta. En tiedä miksi. Pelkään, etten oikeasti, sisimmässäni rakasta M:aa tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, että olisin hänen kanssaan vain siksi, että minulla olisi joku huolehtimassa minusta. Sillä sitähän se alunperin kai oli E:kin kanssa. E piti minusta huolta, kunnes hän sitten lopulta heitti vitsillä, että meillä voisi kuvitella olevan vaikka vakituinen suhde. Ja tsädääm, siksihän se muuttui lopulta.

M tosin oli heti asiassa. Se heti tiesi, että haluaa olla mun kanssani. Ja se oli niin outoa. Enkä osannut silloin kuvitella itseäni toisen pojan kanssa. Enkä ainakaan M:n kanssa, johtuen sen silloisesta varsin punkkarimaisesta ulkonäöstä, joka tosin oli silloin enemmän kuin punkkarimainen. (Nyt se on onneksi vähän rauhoittanut ulkonäköään enemmän suuntaan "asiallinen" ja "normaali", tosin se on vielä kaukana normaalista, koska kyllä se letin väri yhä vaihtelee lähes viikottain mustasta kirkkaan keltaiseen, riippuen millä fiiliksillä äijä on liikenteessä.)
Ja kun mä taas itse olen.. joku entisen gootin ja rokkarin epämääräinen sekoitus. En mä osaa luonnehtia itseäni miksikään enää. Enkä oikein edes yritä kuulua mihinkään genreen. Toisin kuin E:n aikoina, kun olin olevinani mikälieblackmetalistigoottiturhake. Hah. E tosin yllytti mua. Tee sitä ja osta se, näyttäisit siinä hyvältä. Ja minä tein kuten se sanoi, hain hyväksyntää silloin ja haen vieläkin.
Mutta takaisin rakkauteen.

Enkä mä ole enää edes varma, että puhunko mä rakkaudesta vai onnellisuudesta. Rakastanko mä M:aa? Musta ajatus siitä, että sille kävisi jotain tuntuu niin pelottavalta ja ahdistavalta. Mutta ajatus suhteen loppumisesta taas tuntuu ahdistavalta myös, mutta se ahdistus tuntuu sellaiselta, että pääsisin sen ylitse kyllä. Olenhan mä jo kerran päässyt.
Mutta onko se tosiaan niin, että M tekee mut vain onnelliseksi? Että mulla on vain joku, joka pitää musta huolta? Joku, joka rakastaa mua ja antaa mulle hyväksyntää?
Mutta annanko mä itse mitään takaisin. Rakastanko mä oikeasti. Välitänkö mä oikeasti. Teenkö mä M:aa onnelliseksi.

Mua pelottaa nää ajatukset. Sillä jos tää kaikki onkin ikään kuin turhaa, jos mä en oikeasti välitäkään M:sta yhtään. Se pelottaa.
Mutta toisaalta, olisiko meillä intiimejä hetkiä, jos mä en välittäisi oikeasti?

Mitä on rakkaus?
Miten se määritellään?