We was young and strong enough.

Torstaista saakka olen nyt majaillut M:lla. Joskin nyt oli pakko tulla näyttäytymään kotona, että kaikki on okei. Illaksi ollaan vielä menossa kaupungille M:n kanssa.

Tästä ajasta lauantai oli kaikkein hämmentävin päivä monella tavalla.

Näin entisen tyttöystäväni, E:n. Törmättiin kaupungilla ihan sattumalta. Hämmentävää oli se, että se minua joskus suuresti viehättänyt ja kiehtonut goottius oli hävinnyt ulkonäöllisesti lähes kokonaan hänestä. Eniten tunteita minussa herätti se, että E oli raskaana.
Lievää järkytystä, ikävääkin ehkä. Hänen piti synnyttää minulle lapsia, eikä kenellekään muulle. Niin me ainakin joskus suunniteltiin. Hän seurustelee nykyään jonkun 25-vuotiaan miehen kanssa. Se herätti minussa hämmennystä. 18-vuotias ja paksuna. En tosin tiedä, että sattumalta vai ihan suunnitellusti. Jälkimmäistä toivon, vaikka E:n tuntien sattuma olisi ihan luonnollinen vastaus tässäkin asiassa. Hänet tuntien tosin tiedän, että oli siinä sitten käynyt kummin tahansa, hän kantaisi vastuunsa. Hän oli viidennellä kuulla kuulemma.
Se oli vaan niin hassu fiilis. Tyttö on saman ikäinen kuin minä ja siinä missä minä en olisi vielä valmis isyyteen, hän odotteleekin jo lasta. Hänen kanssaan olen seurustellut, häntä olen rakastanut ja itseasiassa tavallaan rakastan vieläkin. Olen häneen ollut kyllä yhteydessä, mutta en tosin kovin paljoa sen jälkeen kun olen takaisin sairaalaan joutunut. Vuosi sitten siis.

Lauantai-ilta meni dokatessa. Poikkeuksellisesti näin. Oli outo fiilis juoda pitkästä aikaa. Ja kummatkin tietty joivat ja oltiinhan siinä sitten pienessä humalassa. Tarkoitus oli juoda sen verran, että seuraavana päivänä vielä muisti pelaisi ja darra ei olisi kovin järisyttävä.
Siinäpä sitten roikuttiin yli puolen yön jonkun nuorisoporukan kanssa, jossa oli tuttuja mm. J ja M:n bändikavereita sekä M:n joku entinen, tai niin mä ainakin käsitin. Mulla ei siellä tuttuja näkynyt ja mä luulen, että mun entiset juomatutut on varmaan siirtynyt kovempiin aineisiin, kuin alkoholiin ja tupakkaan. Joskaan en nyt ole asiasta varma, eikä asia oikeastaan edes pahemmin kiinnosta.

Joskus aamuyöstä, ehkä kahden aikaan, palailtiin M:n kämpille. Loppu yö oli sanalla sanoen kiihkeä ja täynnä suudelmia.

Heräiltiin sitten aamulla samalla patjalla hirveään päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Tai minä ainakin voin pahoin. Oksetti aivan järjettömästi. Ja iltalääkkeet oli jääneet ottamatta. Eikä aamulääkkeetkään oikein meinanneet alas mennä.

Nyt sitten istutaan meillä. Äiti ei ole kotona vaihteeksi. Sanaakaan ei aiota sille sanoa lauantaipäivästä tai yöstäkään sen puoleen. Ei vanhempien tarvitse aina kaikkea tietää.

Olen onnellinen. Niin tavattoman onnellinen ja rakastunut. <3

I was yours to hold.

Viime viikonlopun yökyläily meni ihan kivasti. Katseltiin televisiota ja sitten mentiin nukkumaan, perus koti-ilta. Lääkkeetkin otin ihan ajallaan. En muista edes heränneeni yöllä. Joten juu. Oli mukavaa. Ihanaa oikeastaan.

Tämäkin viikko mennyt jotakuinkin hyvin. Neljän/viiden päivän (jos joku haluaa tämän keskiviikon laskea mukaan, niin siinä tapauksessa viisi) viikonloppu edessä. Jaksaa ja ei jaksa.

Olen ollut jotenkin alavireinen tässä tämän viikon. Maanantaina oli paha olla, itkin ensin aamulla, sitten päivällä ja vielä illallakin tuli tippa linssiin. Yritin sälyttää ikävän kontolle tuon pahan oloni, mutta en ole varma, että onko se ikävää vai jotain muuta.

Kaikki on - tai ainakin tuntuu - hyvin sekavalta. Enkä tiedä, että onko tuo tuntemus jokin oire vai ihan ns. "normaali" tunne, sillä ei tässä mielestäni ole paljon mitään, minkä vuoksi minussa pitäisi herätä tuollainen tunne.

En tiedä. Sekava olo.
En halua selittää mitään asiatonta tänne.

Haluan M:n tänne. On ikävä.

Happy people.

En tiedä, että miksi mulla soi päässä SOADin Lonely Day. Päivä on ollut täysin päinvastainen, ei tippaakaan yksinäistä siis.

M piti omaa lomaa koulusta vain hakeakseen mut osastolta.
Mentiin Töölönlahden rantaan. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. Ja mä olin niin helvetin onnellinen.
Mun on rehellisesti sanottuna vaikea kuvitella itseäni kenenkään muun, kuin M:n kanssa. Kukaan ei voisi olla yhtä ihana, ymmärtäväinen, kärsivällinen, luotettava, rakastettava ja aina hyvällä tuulella. Sillä on oma elämä kondiksessa, se tuntee parhaimmat ihmiset ja se tulee kaikkien kanssa toimeen. Se on niin täydellinen ihminen, että välillä musta tuntuu, että mä en ole oikea, tarpeeksi hyvä ihminen, sille. Mä olen vain lääkkeitä vetävä ja ranteita viiltelevä, häiriintynyt ihmislapsi. Ei mun pitäisi olla sellaisen ihminen kanssa yhdessä. Mutta mä olen. Olen onnellinen, että olen.

Hilluttiin siellä ja sitten käytiin syömässä eräässä raflassa. Ysiin saakka hengailtiin kaupungilla, sitten mentiin meille. Äiti oli kotona. Sillä oli naamallaan taas yhtä epäilevä ilme, kun mä olin hyvällä tuulella. Mä kuitenkin vakuutin, että oon ottanut lääkkeet aamulla ja että kaikki on okei, että mä olen vaan onnellinen. Uskoi se sitten lopulta.

Jaja.. hmhmhm!
Äiti lupasi, että saan mennä huomenna M:lle yöksi.
Ah. Ikää kahdeksantoistavee ja äitiltä on kysyttävä vielä lupa. Heha. Mutta joo. Sellasta on kun on henkisesti sairas ja epävakaa ihminen. Ei mulla tosin omien muistikuvien mukaan ole harhoja ollut enää vähään aikaan. Tai on jotain sekavia yöheräämisiä outojen unien vuoksi ollut, mutta ne johtuu lääkkeistä ja mulla on ollut niitä lähes niin kauan, kuin mä olen lääkkeitä syönyt. Niihin on totuttu. Ainoa, mikä yhä rajoittaa elämää on ahdistus, joka iskee välillä yllättäen ja välillä mä tunnen, kun se fiilis tulee, että pian iskee kohtaus. Ja se on kai ainoa, mitä en oikein pysty hallitsemaan. Mutta kovasti yritän.

Didii. Mä odotan. Odotan, odotan, odotan huomista.
Siellä samalla patjalla nukutaan molemmat, kun ei ole muuta. Mutta sitähän en äidille kerrooo.
Olen innoissani. Onnellinen. Ja ah niiiiiiin rakastunut.

Rakastuminen vie järjen ja rakastaminen taas vaatii järkeä.

Bussissa oli mukavaa istua ja katsella maisemia. Minä sitten rakastan keväistä Helsinkiä. Tai kesäistä tämä alkaa pian olemaan, mutta samapa tuo.

Lääkkeet toimii, mikä on hyvä juttu. Otan ne ajallaan, mikä on enemmän kuin hyvä juttu. Kaikki tuntuu taas niin helpolta. Pääsin aikuisten avolle, mikä on sekin ihan hyvä juttu. Ei mua laitettu minnekään suljetulle, turhaan taas pelkäsin.

Mutta ei ollut tarkoitukseni jaaritella mistään psykiatrisesta hoidosta tai lääkkeistäkään, vaan jostain ihan muusta.

Viikko meni loistavasti, vaikka mahtuihan sinne hieman ahdistusta. Oltiin tiistaina iltapäivällä lähdössä kaupungille. Sain ahdistuskohtauksen, joka ei ottanut laantuakseen, vaikka _yritin_ hengittää rauhallisesti ja pysyä rauhallisena. Diapsua suoneen ja pian taas tuli se sekava rauhallisuus. Tietynlainen unelias olo. En osaa selittää.

Minä en sitten mennytkään minnekään, vaan jäin osastolle.

Mutta mutta.

Tänään sitten olin taas erään tietyn M:n kanssa liikenteessä, mm. kaupungilla ja käytiin seukalla ja nuorisotalollakin. Sitten tietty hengailtiin sen tuttujen kavereiden kanssa Kampissa. Seura ei ehkä ollut parasta mahdollista, kun en ketään oikein tuntenut sieltä. Mutta M:n mieliksi nyt roikuin sen mukana, kun se nyt kerta pyysi minutkin sinne.

M sitten joskus neljän viiden aikaan kysys multa, että haluanko mä lähteä jo pois, kun kuulemma varsin turhautuneen oloinen olin. Vastasin, että mun puolesta voidaan häipyä, kun en sieltä pahemmin tuntenut ketään, eikä juttukaan oikein ottanut sujuakseen kenenkään kanssa.

M sanoi moikat tuttavilleen ja lähettiin kävelemään. Jäätiin siihen ulos seisomaan ja miettimään, että minne sitten kuljettaisiin. M räpläsi kännykkäänsä hetken, tunki sitten taskuunsa. Katsahti ympärilleen ja sitten muhun. Mä en tehnyt taas muuta kuin pälyillyt vaan ympärilleni huolestuneena, teen sitä aina, noloa. Yhtäkkiä M sitten päättääkin suudella siinä. Sisäinen paniikki, kysymysmerkkejä piiiiitkä jono. Päässä ääni hokee, että mitämitämitämitä...
Tuijotan miestä siinä hetken varmaan aika hämmästyneen näköisenä ja kysyn sitten, että mistähän hyvästä "pusu" oli.
M perustelee sen sillä, että sillä on ollut ikävä. "Just joo" on kaikki, mitä kykenen sanomaan siinä tilassa.
M sitten kysyy, että kiinnostaisko mua lähteä hänen kämpilleen, nyökkään sanomatta mitään. Noustaan siitä sitten ensimmäiseen Espooseen menevään bussiin.
Mä valtaan ikkunapaikan, tietenkin. M tulee viereen istumaan. Ei kai ole mennyt viittä minuuttia, kun se ottaa mua kädestä kiinni. Mun katse on kai aika ärtynyt tai jotain, kun se laskee lähes samantien irti ja sen sijaan tyytyy kysymään, että vieläkö mä olen poikiin päin. Hymähdän, että joo kaikkein tympääntyneimmällä äänensävyllä, jonka itsestäni löydän. Kerkesin toivoa, ettei se koske muhun enää. Mutta M koski. Kosketti mun poskea ja kaulaa. Loin siihen taas yhden kysyvän katseen.
Ahdisti, olo oli vaivautunut, kiusallinen. Huolestunut. Pelokas. Kaikkea. Sekava ehkä etenkin.
Lopulta se kysymys tuli suustani, se, jota olin mielessäni pyöritellyt. "Mitä sä haluat?"
M sanoi haluavansa seurustella mun kanssa.

Se hämmensi mua. Kaikki tuntui pysähtyvän ja mulle tuli fiilis, että olin ehkä saattanut kuulla väärin. Ja sitten ajattelin, että se on taas joku mun harha, illuusio. Tai ehkä mä nukuin ja näin outoa unta.
Mutta kyllä mä sen tiesin syvällä sisimmässäni, että M oli siinä mun vieressä, tuijotti mua silmiin ja odotti mun sanovan jotain. Mutta en saanut sanottua mitään. Tuijotin sitä ja käänsin sitten katseeni ulos ikkunasta. Nolotti, ahdisti, hävetti, naama kuumotti, olin varmaan punastunut ja kaikkea. Olo oli todella kiusaantunut.
M nojasi lähemmäs mua ja puhalsi ilmaa mun kasvoille.
Mä aloin itkeä.

M hämmentyi. En mä ollut itkenyt sen nähden aikoihin tai muutenkaan puhunut ongelmistani. Se halasi mua siinä bussin penkillä. Mun teki mieli pyytää sitä päästämään irti, mutta en mä pyytänyt. Itseasiassa, jos rehellisiä ollaan, mä takerruin siihen vielä tiukemmin. Pidin sen takista kiinni, niin ettei se voinut päästää irti musta. Varmaan näytettiin kahdelta homppelilta ja ihan typeriltä siinä.
Mutta niinhän se oli. Oltiinhan me kaksi homppelia ja ihan typeriä.

Mun pieni sydämeni tuntui pakahtuvan onnesta sillä hetkellä. Olin kaivannut yhteisiä hetkiä M:n kanssa.

Iltapäivä M:n kämpillä oli suloinen. Istuttiin lattialla (ei ollut tuoleja), syötiin voileipäkeksejä ja juotiin teetä. Ja puhuttiin tietenkin. Puitiin vanhoja juttuja ja sitä, mikä ei viimeeksi toiminut. Ja kumpikin lupasi yrittää olla toistamatta virheitään.
Tuli sitten käveltyä meren rannalla käsi kädessä, ennen kuin mun oli aika loikata bussiin ja ajelehtia kotiin iltalääkkeille ja muille toimille. Monta suudelmaa jäi sille rannalle.

Äiti ei tietenkään taas ymmärtänyt, että miksi olin niin onnellinen ja hyvällä tuulella. Ahkerasti kyseli, että mitä mä olen ottanut. Pisti naurattamaan väkisinkin.
Eikä herunut lupaa mennä M:lle yöksi. Äiti ei ole pahemmin luottanut muhun sen jälkeen kun sattui muutamia asioita, joiden takia päädyin sinne sairaalan ensiapuun aamuyöllä.

Elämä hymyilee ja musta tuntuu, että mä olen rakastunut.