Rakastuminen vie järjen ja rakastaminen taas vaatii järkeä.

Bussissa oli mukavaa istua ja katsella maisemia. Minä sitten rakastan keväistä Helsinkiä. Tai kesäistä tämä alkaa pian olemaan, mutta samapa tuo.

Lääkkeet toimii, mikä on hyvä juttu. Otan ne ajallaan, mikä on enemmän kuin hyvä juttu. Kaikki tuntuu taas niin helpolta. Pääsin aikuisten avolle, mikä on sekin ihan hyvä juttu. Ei mua laitettu minnekään suljetulle, turhaan taas pelkäsin.

Mutta ei ollut tarkoitukseni jaaritella mistään psykiatrisesta hoidosta tai lääkkeistäkään, vaan jostain ihan muusta.

Viikko meni loistavasti, vaikka mahtuihan sinne hieman ahdistusta. Oltiin tiistaina iltapäivällä lähdössä kaupungille. Sain ahdistuskohtauksen, joka ei ottanut laantuakseen, vaikka _yritin_ hengittää rauhallisesti ja pysyä rauhallisena. Diapsua suoneen ja pian taas tuli se sekava rauhallisuus. Tietynlainen unelias olo. En osaa selittää.

Minä en sitten mennytkään minnekään, vaan jäin osastolle.

Mutta mutta.

Tänään sitten olin taas erään tietyn M:n kanssa liikenteessä, mm. kaupungilla ja käytiin seukalla ja nuorisotalollakin. Sitten tietty hengailtiin sen tuttujen kavereiden kanssa Kampissa. Seura ei ehkä ollut parasta mahdollista, kun en ketään oikein tuntenut sieltä. Mutta M:n mieliksi nyt roikuin sen mukana, kun se nyt kerta pyysi minutkin sinne.

M sitten joskus neljän viiden aikaan kysys multa, että haluanko mä lähteä jo pois, kun kuulemma varsin turhautuneen oloinen olin. Vastasin, että mun puolesta voidaan häipyä, kun en sieltä pahemmin tuntenut ketään, eikä juttukaan oikein ottanut sujuakseen kenenkään kanssa.

M sanoi moikat tuttavilleen ja lähettiin kävelemään. Jäätiin siihen ulos seisomaan ja miettimään, että minne sitten kuljettaisiin. M räpläsi kännykkäänsä hetken, tunki sitten taskuunsa. Katsahti ympärilleen ja sitten muhun. Mä en tehnyt taas muuta kuin pälyillyt vaan ympärilleni huolestuneena, teen sitä aina, noloa. Yhtäkkiä M sitten päättääkin suudella siinä. Sisäinen paniikki, kysymysmerkkejä piiiiitkä jono. Päässä ääni hokee, että mitämitämitämitä...
Tuijotan miestä siinä hetken varmaan aika hämmästyneen näköisenä ja kysyn sitten, että mistähän hyvästä "pusu" oli.
M perustelee sen sillä, että sillä on ollut ikävä. "Just joo" on kaikki, mitä kykenen sanomaan siinä tilassa.
M sitten kysyy, että kiinnostaisko mua lähteä hänen kämpilleen, nyökkään sanomatta mitään. Noustaan siitä sitten ensimmäiseen Espooseen menevään bussiin.
Mä valtaan ikkunapaikan, tietenkin. M tulee viereen istumaan. Ei kai ole mennyt viittä minuuttia, kun se ottaa mua kädestä kiinni. Mun katse on kai aika ärtynyt tai jotain, kun se laskee lähes samantien irti ja sen sijaan tyytyy kysymään, että vieläkö mä olen poikiin päin. Hymähdän, että joo kaikkein tympääntyneimmällä äänensävyllä, jonka itsestäni löydän. Kerkesin toivoa, ettei se koske muhun enää. Mutta M koski. Kosketti mun poskea ja kaulaa. Loin siihen taas yhden kysyvän katseen.
Ahdisti, olo oli vaivautunut, kiusallinen. Huolestunut. Pelokas. Kaikkea. Sekava ehkä etenkin.
Lopulta se kysymys tuli suustani, se, jota olin mielessäni pyöritellyt. "Mitä sä haluat?"
M sanoi haluavansa seurustella mun kanssa.

Se hämmensi mua. Kaikki tuntui pysähtyvän ja mulle tuli fiilis, että olin ehkä saattanut kuulla väärin. Ja sitten ajattelin, että se on taas joku mun harha, illuusio. Tai ehkä mä nukuin ja näin outoa unta.
Mutta kyllä mä sen tiesin syvällä sisimmässäni, että M oli siinä mun vieressä, tuijotti mua silmiin ja odotti mun sanovan jotain. Mutta en saanut sanottua mitään. Tuijotin sitä ja käänsin sitten katseeni ulos ikkunasta. Nolotti, ahdisti, hävetti, naama kuumotti, olin varmaan punastunut ja kaikkea. Olo oli todella kiusaantunut.
M nojasi lähemmäs mua ja puhalsi ilmaa mun kasvoille.
Mä aloin itkeä.

M hämmentyi. En mä ollut itkenyt sen nähden aikoihin tai muutenkaan puhunut ongelmistani. Se halasi mua siinä bussin penkillä. Mun teki mieli pyytää sitä päästämään irti, mutta en mä pyytänyt. Itseasiassa, jos rehellisiä ollaan, mä takerruin siihen vielä tiukemmin. Pidin sen takista kiinni, niin ettei se voinut päästää irti musta. Varmaan näytettiin kahdelta homppelilta ja ihan typeriltä siinä.
Mutta niinhän se oli. Oltiinhan me kaksi homppelia ja ihan typeriä.

Mun pieni sydämeni tuntui pakahtuvan onnesta sillä hetkellä. Olin kaivannut yhteisiä hetkiä M:n kanssa.

Iltapäivä M:n kämpillä oli suloinen. Istuttiin lattialla (ei ollut tuoleja), syötiin voileipäkeksejä ja juotiin teetä. Ja puhuttiin tietenkin. Puitiin vanhoja juttuja ja sitä, mikä ei viimeeksi toiminut. Ja kumpikin lupasi yrittää olla toistamatta virheitään.
Tuli sitten käveltyä meren rannalla käsi kädessä, ennen kuin mun oli aika loikata bussiin ja ajelehtia kotiin iltalääkkeille ja muille toimille. Monta suudelmaa jäi sille rannalle.

Äiti ei tietenkään taas ymmärtänyt, että miksi olin niin onnellinen ja hyvällä tuulella. Ahkerasti kyseli, että mitä mä olen ottanut. Pisti naurattamaan väkisinkin.
Eikä herunut lupaa mennä M:lle yöksi. Äiti ei ole pahemmin luottanut muhun sen jälkeen kun sattui muutamia asioita, joiden takia päädyin sinne sairaalan ensiapuun aamuyöllä.

Elämä hymyilee ja musta tuntuu, että mä olen rakastunut.