T h a n k s mate,

the SEX was g r e a t !

Look at you, you never wrong.

Kateus on yksi kuolemansynneistä.

Miksi emme kaikki vain voisi olla iloisia toisten saavutuksista kateuden, mustasukkaisuuden ja muiden negatiivisten tunteiden sijaan?

Kun perhettään ei kuitenkaan voi valkata - ei sitä, mistä ja kenestä on lähtöisin.

Sitä paitsi, jaettu ilo on kaksin kertainen ja jaettu suru puolittuu.

Olkaamme vastedes iloisia niistä ihmisistä, joita meillä on ympärillämme.

Yrittäkäämme ymmärtää, että se mitä toisilla on ja se mitä toiset saa, ei ole meiltä pois, jos emme kadehdi heitä.

Jee, we should be smiling all the dayy.. :--DDD

Näin M:n tänään kaupungilla. Treffit oli siellä ja M:llä oli mukana uusi omituinen koiransa Kazan.
Ja mä näin miten se loisti innosta, ilosta ja ylpeydestä ! (Kiusasinkin sitä siinä sanomalla sitä ylpeäksi isäksi. :--D)

Mä sitten marisin sille taas - yritin latistaa tunnelmaa, kun se multa nykyään onnistuu varsin hyvin - että miten musta on ihanaa, kun ihmiset on hyvällä tuulella, mutta se myös jollakin etäisellä tavalla masentaa mua, koska mä en itse aina välttämättä ole mitenkään aurinkoinen. Päinvastoin, joku myrskynmerkki ennemminkin.

M sitten totesi siihen virnistäen "älä anna sen [pahan olon] häiritä".

Tajusin, että en saa antaa oman onnettomuuteni häiritä ja määräillä mun elämääni. Jos mä haluan iloita mun kavereideni kanssa, mähän saatana iloitsen !

Savu nuolee raunioita.

Tiedäthän, miltä tuntuu

lämmittää käsiään

palaneiden kotien tuhkassa..

~ CMX - Ruoste

Mä olen jotenkin ihan täysin tyhjän päällä. Tuntuu, ettei mulla ole oikein paikkaa minne mennä tässä maailmassa. Äiti ei paljoa välitä mun tulevaisuudesta. Enkä mä voi sitä syyttää, tiedän olevani rasittava toistaessani uudestaan ja uudestaan niitä samoja virheitä. Tekeväni jopa tahallani joitan asioita. Mutta se on mun tapani käsitellä asioita. Väärä tapa. Mä olen väärään kasvanut, enkä kai koskaan osaa aikuistua. En tiedä, että mihin minusta on puolet jäänyt. Jonnekin kadonnut kaiketi.

M:n luokse olen aina tervetullut. Mun pitäisi käydä hänen kanssaan yksi syvällinen ja tärkeä keskustelu meidän suhteesta ja minun tunteistani ja ajatuksistani, koska en ole varma, että mitä häntä kohtaan tunnen. Pelkkää hyvää ystävyyttä vai rakastanko häntä todella? En ole varma. En tiedä enää. Enkä tiedä, että miksi en sitä yhtäkkiä tiedä.
Olen kai ajatellut liikaa. Liikaa menneitä. Kaivannut ihmisiä ja tajunnut miten olen E:tä joskus rakastanut. Miten mun sydän on palanut halusta olla sen naisen lähettyvillä.
Silloin ensimmäisellä seurustelukerralla M:n kanssa mulla oli se samanlainen tunne. Mun sydän paloi. Mä tunsin olevani vahva ja onnellinen ja turvassa. Mä tunnen niin nytkin, mutta en samalla tavalla. Ehkä tää suhde on muuttunut jo ns. "arjeksi", ehkä meidän olisi aika ottaa uusi askel eteenpäin.
Ehkä.
...en tiedä.

Mä pystyin joskus elämään täysipainoista, normaalia elämää. Mutta sitten tuli masennus, ahdistus, anoreksia ja mä en enää pystynytkään käyttäytymään normaalisti. Sitten tuli muitakin mielenterveyshäiriöitä, tai -ongelmia, eikä mulla ollut enää kykyä toimia normaalisti. Mä olin ja olen vieläkin ihan lukossa itseni kanssa. Mä en enää osaa puhua ihmisille, mä en enää edes tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Mä en yhtäkkiä enää ymmärräkään omaa lajiani. Ja se jotenkin tekee mun elämästäni niin yksinäisen. Se, etten mä ymmärrä toisia ihmisiä, mutta ihmisten lisäksi mä en ymmärrä mitään muitakaan otuksia. Tarkoitan siis eläimiä. Enkä mä ole koskaan pahemmin edes ymmärtänyt. Enkä mä oikeastaan ole edes yrittänyt. En mä vaan tajua, että mitä sielujensympatiaa joku kokee omistaessaan koiran. M yritti mulle joskus selittää sitä, mutta mä en ymmärtänyt.

Tunnen itseni tällä hetkellä varsin säälittäväksi, ruikuttavaksi paskaksi.
Tällaista on mun elämäni ja mä en voi muuta kuin hyväksyä sen ja yrittää korjata ja rakentaa sitä uudelleen. Pikku hiljaa.

Mun olisi varmaan parasta mennä nukkumaan tältä illalta. Väsyttää niin mielettömästi. Pelkään tosin, että päässä pyörii oma epävarmuuteni M:n ja mun suhteeni vuoksi, mutta ehkä mä ehdin jutella sen kanssa siitä huomenna. Aion jutella asiat selviksi, kokonaan juuria myöten.

Niin..

Hei, katso kuinka hiljaa

kaikki käy, mutta vuodet on lyhyet .

Ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla

minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan.


Niin, kirjat ja paperit.

Ehkä myös huonekalut ja muistot.

Kaikki valheet, jotka tulevat elämän tielle.

Kaikki hyvä, mikä estää näkemästä.

(yllä mainitusta kappaleesta)

Psykologi kello 14 reikäleipä.

Puhuttiin rakkaudesta ja siitä, miltä tuntuu olla rakastettu ja miltä tuntuu rakastaa.
Puheenaihe lähti minulta, vaikka olisi oikeastaan ollut tärkeämpiäkin puheenaiheita. Mutta. Kesän ja minun ja M:n uuden alun kunniaksi.

M tekee mut toisaalta hyvin onnelliseksi. Toisaalta taas koen tietynlaista haikeutta. En tiedä miksi. Pelkään, etten oikeasti, sisimmässäni rakasta M:aa tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, että olisin hänen kanssaan vain siksi, että minulla olisi joku huolehtimassa minusta. Sillä sitähän se alunperin kai oli E:kin kanssa. E piti minusta huolta, kunnes hän sitten lopulta heitti vitsillä, että meillä voisi kuvitella olevan vaikka vakituinen suhde. Ja tsädääm, siksihän se muuttui lopulta.

M tosin oli heti asiassa. Se heti tiesi, että haluaa olla mun kanssani. Ja se oli niin outoa. Enkä osannut silloin kuvitella itseäni toisen pojan kanssa. Enkä ainakaan M:n kanssa, johtuen sen silloisesta varsin punkkarimaisesta ulkonäöstä, joka tosin oli silloin enemmän kuin punkkarimainen. (Nyt se on onneksi vähän rauhoittanut ulkonäköään enemmän suuntaan "asiallinen" ja "normaali", tosin se on vielä kaukana normaalista, koska kyllä se letin väri yhä vaihtelee lähes viikottain mustasta kirkkaan keltaiseen, riippuen millä fiiliksillä äijä on liikenteessä.)
Ja kun mä taas itse olen.. joku entisen gootin ja rokkarin epämääräinen sekoitus. En mä osaa luonnehtia itseäni miksikään enää. Enkä oikein edes yritä kuulua mihinkään genreen. Toisin kuin E:n aikoina, kun olin olevinani mikälieblackmetalistigoottiturhake. Hah. E tosin yllytti mua. Tee sitä ja osta se, näyttäisit siinä hyvältä. Ja minä tein kuten se sanoi, hain hyväksyntää silloin ja haen vieläkin.
Mutta takaisin rakkauteen.

Enkä mä ole enää edes varma, että puhunko mä rakkaudesta vai onnellisuudesta. Rakastanko mä M:aa? Musta ajatus siitä, että sille kävisi jotain tuntuu niin pelottavalta ja ahdistavalta. Mutta ajatus suhteen loppumisesta taas tuntuu ahdistavalta myös, mutta se ahdistus tuntuu sellaiselta, että pääsisin sen ylitse kyllä. Olenhan mä jo kerran päässyt.
Mutta onko se tosiaan niin, että M tekee mut vain onnelliseksi? Että mulla on vain joku, joka pitää musta huolta? Joku, joka rakastaa mua ja antaa mulle hyväksyntää?
Mutta annanko mä itse mitään takaisin. Rakastanko mä oikeasti. Välitänkö mä oikeasti. Teenkö mä M:aa onnelliseksi.

Mua pelottaa nää ajatukset. Sillä jos tää kaikki onkin ikään kuin turhaa, jos mä en oikeasti välitäkään M:sta yhtään. Se pelottaa.
Mutta toisaalta, olisiko meillä intiimejä hetkiä, jos mä en välittäisi oikeasti?

Mitä on rakkaus?
Miten se määritellään?

M <3

Sadness involved my heart,
not being able to love you.

Confusion overpowered my head,
not knowing what to do about us.

All I wanted was you, with me.
Forever in my heart...

Terveisiä Virosta.

Ja matkaanhan ei pitänyt kestää kuin päivä, mutta siihenhän meni sitten kolme päivää.
Ja tietenkin onnistuin jättämään kännykkäni kotiin, kun tuli kiire laivalle.
Ja lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana mulla, paitsi pakolliset rauhottavat a-kohtausten varalta.

M päätti haluta uuden koiran, löytökoiran Virosta. Se soitti mulle lauantai-iltana, että hei, lähekkö käymään Virossa huomenna. Se selitti suunnitelmansa, että tultaisiin jo samana iltana takaisin.

Matka Viroon sujui oikeastaan ihan kivasti, mikään ei ennakoinut tulevia ongelmia. Tosin ehkä se, että M tuijotti jotain kaveria, eikä kuunnellut kun selitin sille, kuinka sen seura piristi mua. Tönäsimpä sitä siinä, mutta se ei reagoi kuin nousemalla ylös ja sanomalla, että oota mä käyn iskees ton tyypin ja sitten se käveli sen tuijottamansa tyypin luokse. Tunsin pientä kateutta, kun se niin luontevasti tunkeutui sen pojan seuraan ja alko jutustelemaan. Mustasukkaisuutta sitten enemmän siitä, että se noin vaan marssii jonkun luokse vielä mun silmieni edessä ja jättää mut yksin! Mä siinä sitten pahanilmanlintuna tuijottelin sen ja sen vieraan kaverin juttelua.
Sitten M tuli takaisin ja se vieras kaveri tuli sen mukana.

"K, den här min pojkvän S. S, tässä on mun yksi nettikaverini K."
M esitteli ja alkoi kyselemään K:lta ruotsiksi, että mitä se teki Tallinnaan menevällä laivalla. Se vähä mitä mä niiden keskustelusta ymmärsin, oli se, että K opiskeli Suomessa ja oli menossa vissiin jollekin... sanotaan vaikka 'tutulleen' käymään. K sitten yritti saada jotain juttua mun kanssani aikaan myös, mutta mä menin jotenkin niin lukkoon siinä tilanteessa, että mun ruotsin kielen sanavarastoni ei tuntunut sillä hetkellä olevan kuin muutaman sanan verran.
(C'mon! Viimeksi joskus todistuksessa komeili yhdeksikköinen ruotsin kohdalla ja nyt äijä ei osaa sanaakaan! Mikä häpeä.)

Ne sitten päätyivät K:n kanssa, M ja K siis, vaihtamaan puhelinnumeroita ja lupasivat meilata toisilleen. Ja kun laiva viimein saapui Tallinnaan M ei voinut olla sanomatta, että hän oli menossa hakemaan uutta koiraansa. K virnisti ja totesi mulle jotain sen suuntaista kuin "M:sta tulee vielä koirahullu", ruotsiksi siis tietenkin. Ja käski mun estää sitä käpertymästä itseensä ja pysyvän vielä tekemisissä ihmisten kanssa, vaikka se (M siis) nyt epätoivoisesti yrittääkin pelastaa vielä ihmisten lisäksi koiria.
Ja sitten tiemme erosivat, onneksi. En rehellisesti sanottuna pitänyt siitä kaverista. K oli liian omituinen, mutta M näytti sen seurasta nauttivan ja minä tunsin mustasukkaisuuden vihlaisun sisälläni.

Joo, sen jälkeen alkoivatkin vastoinkäymiset.
Koiralle ei oltukaan saatu papereita, vaikka olivat toista M:lle puhelimessa väittäneetkin. Ne lupasivat hankkia ne parissa päivässä. M sitten sanoi, ettei sillä ollut rahaa matkustella huvikseen edestakaisin Viron ja Suomen väliä. Ne sitten siellä ehdottivat, että M jäisi odottamaan Viroon. Tietenkin sekin olisi onnistunut, mutta ei M:lla ollut rahaa itseään minnekään hotelliin änkeä ja oltiinkin siinä sitten varsinaisessa kusessa. Siinä sitten pyörittiin se ilta ja yö kaupungilla ja mä olin ihan kuollut ilman mun lääkkeitä ja pelkäsin, että alan pahastikin sekoilemaan. Mitään ei onneksi kuitenkaan tapahtunut ja lääkitsinkin itseäni mukaani ottamilla rauhottavilla, vaikka eipä niistä apua olekaan, jos sekaisin menen.
Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään ja käytiinkin siellä koiratarhalla kerran, mutta ne sanoi, ettei oo vielä saaneet papruja.
Siinä sitten yritettiin kuluttaa rahaa mahdollisimman säästeliäästi ja nuokuttiin milloin missäkin raflassa niin kauan, että ne ystävällisesti käski häipymään, kun ei oltu mitään tilattukaan. Illalla sitten soittivat tarhalta, että nyt olis paperit. Mutta eipä me mihinkään laivaan oltaisi enää siihen mennessä keritty, ei ainakaan koiran kanssa. M sitten kävi hakemassa sen koiran ja sanoi mulle, että seuraavalla laivalla kyllä mennään Suomeen, hän ei aio enää yhtäkään yötä kykkiä Tallinnassa.
Jossain vaiheessa M keksi, että hän soittaa K:lle, jos se vielä on mestoilla ja jos sen tuttava suostuis majottaa meidät yöksi.
Ja majoittihan se onneksi. Onneksi.

Mulla alkoi olemaan varsin ahdistunut ja oudohko olo ilman lääkkeitä. Enkä fyysisesti voinut kovin hyvin, päätä särki ja oksetti.
Tänään sitten kahdeksan aikaan kolahdettiin Suomen kamaraan ja täytyy sanoa, että olipahan reissu.

M sai koiransa. Oudon näköisen, sutta etäisesti muistuttavan, mukamas saksanpaimenkoiran ja irlanninsusikoiran sekoituksen. Ikää kuulemma sillä oletettavasti puolesta vuodesta vuoteen. Ja tarvii aktiivisen ja osaavan omistajan. Juu-u.
Luonteeltaan se musta vaikutti tosi kivalta, järkyttävän energinen ja iloinen se oli.

Mä voisin kuvitella myös itse omistavani jonkin sen kaltaisen koiran. Mutta mä en tosin varmaan jaksaisi tarpeeksi huolehtia siitä, en tällä hetkellä ainakaan.
Ehkä joskus tulevaisuudessa, ehkä ei.

Rakkaus..

Rakkaus on ihanaa.

Olo on yhtä luonteva, kuin puussa istuvalla laamalla.

Yöt on juoksemista varten. M soittaa varmaan kolmekymmentä kertaa päivässä, lähettää saman verran viestejä, mutta mä en jaksa vastata. En jaksa olla olemassa sille. En sen tappelun jälkeen. Se oli hetken taas oma vittumainen itsensä ja mä en jaksanut sitä. Lähdin käveleen sen kämpiltä keskellä yötä. Kävelin kotiin asti, helvetti, koska en uskaltanut odottaa bussia, sillä pelkäsin, että M lähtisi mun perääni tai jotain.

Sairasta.

Mä olen niin helvetin ulkopuolinen ilman sitä. Ei kukaan tunnista mua, näe mua, huomaa mua kadulla ilman M:aa. Ja silti mä en halua vastata sen viesteihin ja puheluihin. Mulla on ikävä sitä. Niin saatanan ikävä. Mä en uskalla katsoa sähköpostia, mä en uskalla kirjautua meseen. Mä pelkään, että se on lähettänyt mulle jotain. Mä pelkään, että se on pyytänyt multa anteeksi. Enkä tiedä, että miksi mä pelkään sitä. Mä en vaan jaksa. Halua olla elossa sille. Tai ehkä en kenellekään.

Mun pitäs päästä kesän loppuun mennessä omille jaloilleni. Armeijaan ei tarvinnut mennä mielenterveysongelmien takia. Enkä olisi muutenkaan suostunut menemään.
Mun on pakko saada itsekuri takaisin. Pakko pakottaa itseni elämään kuin ihmiset. Lopettaa kaikki syömissäädöt, lopettaa syömisen miettiminen kokonaan. Mä pääsin irti jo kerran tästä sekavuudesta, miksen pääsisi irti toista kertaa? Pääsen, jos vain haluan. Haluan päästä ja pääsenkin. Se on päätetty tältä istumalta.

Mä aloitan mun lukion uudestaan jossain muualla, en täällä, en Orivedellä, jossa ehdin olemaan tasan kaksi kuukautta.
Uudestaan jossain, missä on hyvä aloittaa. Kesä aikaa miettiä ja syksyllä hakea, jos kunto on sellainen, että pystyy elämään normaalisti.

Mutta mun pitäisi ennen kaikkea saada M:n kanss asiat selviksi mahdollisimman pian. Mä haluan sanoa sille, että mä olen pahoillani. Mä olen tässä taas sählännyt enemmän kuin tarpeeksi.
Mä rakastan sitä koko mun pienestä sydämestäni niin paljon ! Se mies tekee mut niin helvetin onnelliseksi !

Ja silti mä istun tässä ja kirjoitan tätä. Siltä mä en vastaa sen puheluihin.

Rakastanko mä sittenkään sitä? Onko M sittenkään kaikki mitä haluan elämältä?
Onko jossain joku, jota voisin rakastaa enemmän?

Mä en tiedä enää mistään mitään, olen niin helvetin sekaisin.