Olo on yhtä luonteva, kuin puussa istuvalla laamalla.

Yöt on juoksemista varten. M soittaa varmaan kolmekymmentä kertaa päivässä, lähettää saman verran viestejä, mutta mä en jaksa vastata. En jaksa olla olemassa sille. En sen tappelun jälkeen. Se oli hetken taas oma vittumainen itsensä ja mä en jaksanut sitä. Lähdin käveleen sen kämpiltä keskellä yötä. Kävelin kotiin asti, helvetti, koska en uskaltanut odottaa bussia, sillä pelkäsin, että M lähtisi mun perääni tai jotain.

Sairasta.

Mä olen niin helvetin ulkopuolinen ilman sitä. Ei kukaan tunnista mua, näe mua, huomaa mua kadulla ilman M:aa. Ja silti mä en halua vastata sen viesteihin ja puheluihin. Mulla on ikävä sitä. Niin saatanan ikävä. Mä en uskalla katsoa sähköpostia, mä en uskalla kirjautua meseen. Mä pelkään, että se on lähettänyt mulle jotain. Mä pelkään, että se on pyytänyt multa anteeksi. Enkä tiedä, että miksi mä pelkään sitä. Mä en vaan jaksa. Halua olla elossa sille. Tai ehkä en kenellekään.

Mun pitäs päästä kesän loppuun mennessä omille jaloilleni. Armeijaan ei tarvinnut mennä mielenterveysongelmien takia. Enkä olisi muutenkaan suostunut menemään.
Mun on pakko saada itsekuri takaisin. Pakko pakottaa itseni elämään kuin ihmiset. Lopettaa kaikki syömissäädöt, lopettaa syömisen miettiminen kokonaan. Mä pääsin irti jo kerran tästä sekavuudesta, miksen pääsisi irti toista kertaa? Pääsen, jos vain haluan. Haluan päästä ja pääsenkin. Se on päätetty tältä istumalta.

Mä aloitan mun lukion uudestaan jossain muualla, en täällä, en Orivedellä, jossa ehdin olemaan tasan kaksi kuukautta.
Uudestaan jossain, missä on hyvä aloittaa. Kesä aikaa miettiä ja syksyllä hakea, jos kunto on sellainen, että pystyy elämään normaalisti.

Mutta mun pitäisi ennen kaikkea saada M:n kanss asiat selviksi mahdollisimman pian. Mä haluan sanoa sille, että mä olen pahoillani. Mä olen tässä taas sählännyt enemmän kuin tarpeeksi.
Mä rakastan sitä koko mun pienestä sydämestäni niin paljon ! Se mies tekee mut niin helvetin onnelliseksi !

Ja silti mä istun tässä ja kirjoitan tätä. Siltä mä en vastaa sen puheluihin.

Rakastanko mä sittenkään sitä? Onko M sittenkään kaikki mitä haluan elämältä?
Onko jossain joku, jota voisin rakastaa enemmän?

Mä en tiedä enää mistään mitään, olen niin helvetin sekaisin.