Joskus tunnen itseni perin yksinäiseksi. Etenkin silloin kun mietin kuolemaa.
Niin monta rakasta, tuttua ja vähemmän tuttua on mennyt oman käden kautta tai sairauden syömänä.
Minä itse olen silti yhä täällä. Jotenkin kummallisesti.. yhä tässä.
Loppujen lopuksi uskon elämän olevan hyvä asia. Tiedän oikeasti haluavani elää, olla olemassa. Olla olemassa kaikesta vittumaisuudesta huolimatta. Kaikesta siitä, mitä on joskus tapahtunut. Kaikesta siitä huolimatta, joka teki minut tällaiseksi.
Puhun taas itsestäni, valitettavasti.
Juttelin E:n kanssa tänään. Teki hyvää puhua sen kanssa, tällä kertaa tosin hieman järkevämmässä mielentilassa kuin viimeeksi, mutta silti. Jotenkin salaisesti kaipaan sitä aikaa sen kanssa. Sitä kaikkea yhteistä sen kanssa. Mutta tiedän, etten saa sitä takaisin. En nyt, en koskaan. Ja hyväksyn sen, mutta ei se ikävää poista, siltikään.
Olen ajatellut Mikaa enemmän kuin muuta, tänäänkin. Toivonut, että saisin rohkeutta soittaa. Tai että se voisi soittaa minulle. Tajuaisi, kuinka tärkeä on puhua ja viimeistellä asiat.
Joskus toivoisin, että olisi joku vielä yhä antamassa turpaan, etten erehtyisi liian itsevarmaksi ihmiseksi. Vaikkakin - mitä se auttaisi? Joutuisin esittämään kestävämpää kuin oikeasti olenkaan. Tässä vaiheessa se menisi jo pahoinpitelyn puolelle, ei sillä, etteikö olisi mennyt jo vuosia sitten. Mutta nyt ehkä olisin kyllin viisas tekemään siitä ilmoituksen, sen sijaan, että pelkästään ajattelisin sen olevan minulle ihan oikein - että olisin ansainnut sen.
Ja taas saapuu hiljaisuus - hetki, jolloin en tiedä, mitä sanoisin ja unohdun istumaan silmät kiinni ja kuuntelemaan taustalla soivaa 3DD:tä. Jotain, jonka voimalla lohdutin itseäni viimeeksi, kun en ollut M:n kanssa yhdessä. Ja helvetti, taas M. M siellä ja M täällä ja M mun päässä. Lähde jo hittoon, kun et takaisin aio kuitenkaan tulla.
Niin monta rakasta, tuttua ja vähemmän tuttua on mennyt oman käden kautta tai sairauden syömänä.
Minä itse olen silti yhä täällä. Jotenkin kummallisesti.. yhä tässä.
Loppujen lopuksi uskon elämän olevan hyvä asia. Tiedän oikeasti haluavani elää, olla olemassa. Olla olemassa kaikesta vittumaisuudesta huolimatta. Kaikesta siitä, mitä on joskus tapahtunut. Kaikesta siitä huolimatta, joka teki minut tällaiseksi.
Puhun taas itsestäni, valitettavasti.
Juttelin E:n kanssa tänään. Teki hyvää puhua sen kanssa, tällä kertaa tosin hieman järkevämmässä mielentilassa kuin viimeeksi, mutta silti. Jotenkin salaisesti kaipaan sitä aikaa sen kanssa. Sitä kaikkea yhteistä sen kanssa. Mutta tiedän, etten saa sitä takaisin. En nyt, en koskaan. Ja hyväksyn sen, mutta ei se ikävää poista, siltikään.
Olen ajatellut Mikaa enemmän kuin muuta, tänäänkin. Toivonut, että saisin rohkeutta soittaa. Tai että se voisi soittaa minulle. Tajuaisi, kuinka tärkeä on puhua ja viimeistellä asiat.
Joskus toivoisin, että olisi joku vielä yhä antamassa turpaan, etten erehtyisi liian itsevarmaksi ihmiseksi. Vaikkakin - mitä se auttaisi? Joutuisin esittämään kestävämpää kuin oikeasti olenkaan. Tässä vaiheessa se menisi jo pahoinpitelyn puolelle, ei sillä, etteikö olisi mennyt jo vuosia sitten. Mutta nyt ehkä olisin kyllin viisas tekemään siitä ilmoituksen, sen sijaan, että pelkästään ajattelisin sen olevan minulle ihan oikein - että olisin ansainnut sen.
Ja taas saapuu hiljaisuus - hetki, jolloin en tiedä, mitä sanoisin ja unohdun istumaan silmät kiinni ja kuuntelemaan taustalla soivaa 3DD:tä. Jotain, jonka voimalla lohdutin itseäni viimeeksi, kun en ollut M:n kanssa yhdessä. Ja helvetti, taas M. M siellä ja M täällä ja M mun päässä. Lähde jo hittoon, kun et takaisin aio kuitenkaan tulla.
Everything I know, and anywhere I go
It gets hard but it won't take away my love
And when the last one falls, when it's all said and done
it gets hard but it won't take away my love
Jaksaako vai ei? Vammasta. Ikävä. Kaikki.
T U L E takaisin, kuuletko, TULE takaisin.
Et sä kuule, kyllä mä sen tiedän. Mutta ei mua mikään silti estä huutamasta yöhön.
Mutta en nyt kuitenkaan viitsi huutaa, ettei naapurit herää. Ne ei kuitenkaan tykkää mun epätoivoisesta mölinästä.
...hankalaa kun ei tiedä minne mennä ja kenen syliin on luvallista mennä.. ja ennen kaikkea, odottaako sinua vai eikö odota..
Uskon itse siihen vakaasti, että jokainen haluaisi elää, mutta se päälimmäinen tunne minkä sen saa peitettyä voi olla todella vahva. Usein on todella väsynyt siihen olotilaan että ei jaksa, eikä halua elää.
ReplyDeleteKoeta jaksella tärkimys.<3