Toivontäytteinen sunnuntai.

Ehkä mä sittenkin selviän tästä kaikesta, EHKÄ mulla on mahdollisuus jatkaa elämää.
Ilman M:aa. Ehkä.

Olen tavannut ihmisiä, uusia ihmisiä, niin netissä kuin ihan livenäkin. Tehnyt asioita, jotka lievittää tuskaa, jonka olen itse saanut aikaan itsessäni.. Ja M:ssa. Toivon sydämeni pohjasta, että se jotenkin kummallisesti pystyisi antamaan anteeksi ja tulemaan takaisin. Tajuan kuitenkin, että mun on tehtävä helvetisti töitä sen eteen, että meidän suhde tulee joskus ees olemaan kaveritasolla. Niin paljon on tehtävä. Enkä todellakaan ole mikään ihmissuhde-ekspertti, en lue ihmisiä kuin avointa kirjaa. En aina edes ymmärrä itseäni, sitä miksi teen jotain, vaikka ei pitäisi.

Istuskelen koneella. Lähden kahdeksalta lenkille. Pakko mennä. Tahdon mennä. Selvittämään ajatuksiani.
Olen mesessä, juttelen K:n ja J:n kanssa. Sekä tekstailen yhden toisen J:n kanssa. Tuntuu pitkästä aikaa hyvältä olla yhteydessä ihmisiin, etenkin K:an, jonka kanssa tunnen juttelevani muutenkin liian vähän.
Tekstari-J on uusi tuttavuuteni, joku varsin nuori tyttö, joka hakee(?) minulta jotain "lohtua" elämänsä harmauteen. Sinällään ymmärrän hyvin - hain minäkin joskus lohtua toisilta ihmisiltä. Sellaisilta, jotka eivät oikeasti kyenneet minua auttamaan.
Mese-J on myöskin toinen uusi tuttavuuteni, 24 v. heteromies, joka jotenkin hassulla tavalla ymmärtää minua ja jonka kanssa tunnen jotenkin oudosti olevani samalla aaltopituudella. Ollaan toistaiseksi jutusteltu kaikesta mahdollisesta mitä mieleen on juolahtanut. Jotain mitä en ole ennen kenenkään kanssa tehnyt.

Pitäisi soittaa E:lle ja kertoa, että mitä päässäni liikkuu ja kysellä M-rintamasta. Mitään uutta tuskin on, mutta ei saa lakata toivomasta. Kumpa vaan saisin selvitettyä tämän kaiken, vaikka ei tässä paljoa selvittämistä olekaan. Minä mokasin. Mutta mitä voin tehdä korjatakseni virheeni?
En tiedä. Pystyn ja en pysty kuvittelemaan, miltä M:sta on mahtanut tuntua, kun olen särkenyt hänen luottamuksensa. Ja sen kaiken, mitä meillä oli.

Sen kaiken, mitä nyt suunnattomasti kaipaan. Mutta tiedän sen, että nyt on mentävä eteenpäin. Annettava ajankulua ja tehdä tehtävänsä - aikahan parantaa haavat.
Ehkä M:kin on jossain vaiheessa valmis keskustelemaan asiasta kunnolla. Ehkä. Ja jos ei - niin ymmärrän hyvin. Mutta mun ei pidä jäädä odottamaan sitä ja rypemään itsesäälissä. Ei todellakaan. Siirryn eteenpäin, M on valmis sitten kun on.

S soitti tänään. Kysyi mitä kuuluu! Oli tavattoman helpottavaa saada jutella hänen kanssaan. Vaihtaa kuulumisia. Suruja tosin oli hänelläkin, mutta sanoin, että kyllä niistä selviää. S sanoi, että tuska on voimavara, jota pitää vain osata käyttää oikein. Välillä sattuu ja välillä masentaa - se on elämää ja vain ponnistelemalla eteenpäin siitä selviää.
Jotenkin niin hämmentävää kuulla joltain itseään nuoremmalta jotain viisasta. Mutta joo.

Nyt olis se lenkki kohillaan. Kellokin on kahta vaille tasan kahdeksan.

Kiitti ja kuitti

" - Keijo "