Kamppi on vaarallinen paikka. Siellä törmää tuttuihin väistämättä.
Näin M:n tänään. Olin sen kämpilläkin. Puhuttiin spelttikeksien ja teen voimalla tilanteestamme. Eikä lapsellisesti puhuttu, vaan keskusteltiin vakavasti, kuin aikuiset ainakin.
Ollaan nyt puheväleissä. Jos se jotain merkitsee.
Ei se paljoa ole, mutta ehkä tarpeeksi.
Tunnen toivovani liikoja, odottavani, vaativani liikaa M:lta.
JOS se ei haluakaan antaa mulle anteeksi, ei haluakaan oikeasti olla missään väleissä mun kanssani, mutta haluaa silti puhua kaiken selväksi?
ÄÄÖÄÖÄÄÖÄÖÖÄÖÄÄ. Mä en kestä.
Thursday, July 23, 2009
Tuesday, July 21, 2009
I'm here without you baby but you're still on my lonely mind..
Joskus tunnen itseni perin yksinäiseksi. Etenkin silloin kun mietin kuolemaa.
Niin monta rakasta, tuttua ja vähemmän tuttua on mennyt oman käden kautta tai sairauden syömänä.
Minä itse olen silti yhä täällä. Jotenkin kummallisesti.. yhä tässä.
Loppujen lopuksi uskon elämän olevan hyvä asia. Tiedän oikeasti haluavani elää, olla olemassa. Olla olemassa kaikesta vittumaisuudesta huolimatta. Kaikesta siitä, mitä on joskus tapahtunut. Kaikesta siitä huolimatta, joka teki minut tällaiseksi.
Puhun taas itsestäni, valitettavasti.
Juttelin E:n kanssa tänään. Teki hyvää puhua sen kanssa, tällä kertaa tosin hieman järkevämmässä mielentilassa kuin viimeeksi, mutta silti. Jotenkin salaisesti kaipaan sitä aikaa sen kanssa. Sitä kaikkea yhteistä sen kanssa. Mutta tiedän, etten saa sitä takaisin. En nyt, en koskaan. Ja hyväksyn sen, mutta ei se ikävää poista, siltikään.
Olen ajatellut Mikaa enemmän kuin muuta, tänäänkin. Toivonut, että saisin rohkeutta soittaa. Tai että se voisi soittaa minulle. Tajuaisi, kuinka tärkeä on puhua ja viimeistellä asiat.
Joskus toivoisin, että olisi joku vielä yhä antamassa turpaan, etten erehtyisi liian itsevarmaksi ihmiseksi. Vaikkakin - mitä se auttaisi? Joutuisin esittämään kestävämpää kuin oikeasti olenkaan. Tässä vaiheessa se menisi jo pahoinpitelyn puolelle, ei sillä, etteikö olisi mennyt jo vuosia sitten. Mutta nyt ehkä olisin kyllin viisas tekemään siitä ilmoituksen, sen sijaan, että pelkästään ajattelisin sen olevan minulle ihan oikein - että olisin ansainnut sen.
Ja taas saapuu hiljaisuus - hetki, jolloin en tiedä, mitä sanoisin ja unohdun istumaan silmät kiinni ja kuuntelemaan taustalla soivaa 3DD:tä. Jotain, jonka voimalla lohdutin itseäni viimeeksi, kun en ollut M:n kanssa yhdessä. Ja helvetti, taas M. M siellä ja M täällä ja M mun päässä. Lähde jo hittoon, kun et takaisin aio kuitenkaan tulla.
Niin monta rakasta, tuttua ja vähemmän tuttua on mennyt oman käden kautta tai sairauden syömänä.
Minä itse olen silti yhä täällä. Jotenkin kummallisesti.. yhä tässä.
Loppujen lopuksi uskon elämän olevan hyvä asia. Tiedän oikeasti haluavani elää, olla olemassa. Olla olemassa kaikesta vittumaisuudesta huolimatta. Kaikesta siitä, mitä on joskus tapahtunut. Kaikesta siitä huolimatta, joka teki minut tällaiseksi.
Puhun taas itsestäni, valitettavasti.
Juttelin E:n kanssa tänään. Teki hyvää puhua sen kanssa, tällä kertaa tosin hieman järkevämmässä mielentilassa kuin viimeeksi, mutta silti. Jotenkin salaisesti kaipaan sitä aikaa sen kanssa. Sitä kaikkea yhteistä sen kanssa. Mutta tiedän, etten saa sitä takaisin. En nyt, en koskaan. Ja hyväksyn sen, mutta ei se ikävää poista, siltikään.
Olen ajatellut Mikaa enemmän kuin muuta, tänäänkin. Toivonut, että saisin rohkeutta soittaa. Tai että se voisi soittaa minulle. Tajuaisi, kuinka tärkeä on puhua ja viimeistellä asiat.
Joskus toivoisin, että olisi joku vielä yhä antamassa turpaan, etten erehtyisi liian itsevarmaksi ihmiseksi. Vaikkakin - mitä se auttaisi? Joutuisin esittämään kestävämpää kuin oikeasti olenkaan. Tässä vaiheessa se menisi jo pahoinpitelyn puolelle, ei sillä, etteikö olisi mennyt jo vuosia sitten. Mutta nyt ehkä olisin kyllin viisas tekemään siitä ilmoituksen, sen sijaan, että pelkästään ajattelisin sen olevan minulle ihan oikein - että olisin ansainnut sen.
Ja taas saapuu hiljaisuus - hetki, jolloin en tiedä, mitä sanoisin ja unohdun istumaan silmät kiinni ja kuuntelemaan taustalla soivaa 3DD:tä. Jotain, jonka voimalla lohdutin itseäni viimeeksi, kun en ollut M:n kanssa yhdessä. Ja helvetti, taas M. M siellä ja M täällä ja M mun päässä. Lähde jo hittoon, kun et takaisin aio kuitenkaan tulla.
Everything I know, and anywhere I go
It gets hard but it won't take away my love
And when the last one falls, when it's all said and done
it gets hard but it won't take away my love
Jaksaako vai ei? Vammasta. Ikävä. Kaikki.
T U L E takaisin, kuuletko, TULE takaisin.
Et sä kuule, kyllä mä sen tiedän. Mutta ei mua mikään silti estä huutamasta yöhön.
Mutta en nyt kuitenkaan viitsi huutaa, ettei naapurit herää. Ne ei kuitenkaan tykkää mun epätoivoisesta mölinästä.
...hankalaa kun ei tiedä minne mennä ja kenen syliin on luvallista mennä.. ja ennen kaikkea, odottaako sinua vai eikö odota..
Sunday, July 19, 2009
Toivontäytteinen sunnuntai.
Ehkä mä sittenkin selviän tästä kaikesta, EHKÄ mulla on mahdollisuus jatkaa elämää.
Ilman M:aa. Ehkä.
Olen tavannut ihmisiä, uusia ihmisiä, niin netissä kuin ihan livenäkin. Tehnyt asioita, jotka lievittää tuskaa, jonka olen itse saanut aikaan itsessäni.. Ja M:ssa. Toivon sydämeni pohjasta, että se jotenkin kummallisesti pystyisi antamaan anteeksi ja tulemaan takaisin. Tajuan kuitenkin, että mun on tehtävä helvetisti töitä sen eteen, että meidän suhde tulee joskus ees olemaan kaveritasolla. Niin paljon on tehtävä. Enkä todellakaan ole mikään ihmissuhde-ekspertti, en lue ihmisiä kuin avointa kirjaa. En aina edes ymmärrä itseäni, sitä miksi teen jotain, vaikka ei pitäisi.
Istuskelen koneella. Lähden kahdeksalta lenkille. Pakko mennä. Tahdon mennä. Selvittämään ajatuksiani.
Olen mesessä, juttelen K:n ja J:n kanssa. Sekä tekstailen yhden toisen J:n kanssa. Tuntuu pitkästä aikaa hyvältä olla yhteydessä ihmisiin, etenkin K:an, jonka kanssa tunnen juttelevani muutenkin liian vähän.
Tekstari-J on uusi tuttavuuteni, joku varsin nuori tyttö, joka hakee(?) minulta jotain "lohtua" elämänsä harmauteen. Sinällään ymmärrän hyvin - hain minäkin joskus lohtua toisilta ihmisiltä. Sellaisilta, jotka eivät oikeasti kyenneet minua auttamaan.
Mese-J on myöskin toinen uusi tuttavuuteni, 24 v. heteromies, joka jotenkin hassulla tavalla ymmärtää minua ja jonka kanssa tunnen jotenkin oudosti olevani samalla aaltopituudella. Ollaan toistaiseksi jutusteltu kaikesta mahdollisesta mitä mieleen on juolahtanut. Jotain mitä en ole ennen kenenkään kanssa tehnyt.
Pitäisi soittaa E:lle ja kertoa, että mitä päässäni liikkuu ja kysellä M-rintamasta. Mitään uutta tuskin on, mutta ei saa lakata toivomasta. Kumpa vaan saisin selvitettyä tämän kaiken, vaikka ei tässä paljoa selvittämistä olekaan. Minä mokasin. Mutta mitä voin tehdä korjatakseni virheeni?
En tiedä. Pystyn ja en pysty kuvittelemaan, miltä M:sta on mahtanut tuntua, kun olen särkenyt hänen luottamuksensa. Ja sen kaiken, mitä meillä oli.
Sen kaiken, mitä nyt suunnattomasti kaipaan. Mutta tiedän sen, että nyt on mentävä eteenpäin. Annettava ajankulua ja tehdä tehtävänsä - aikahan parantaa haavat.
Ehkä M:kin on jossain vaiheessa valmis keskustelemaan asiasta kunnolla. Ehkä. Ja jos ei - niin ymmärrän hyvin. Mutta mun ei pidä jäädä odottamaan sitä ja rypemään itsesäälissä. Ei todellakaan. Siirryn eteenpäin, M on valmis sitten kun on.
S soitti tänään. Kysyi mitä kuuluu! Oli tavattoman helpottavaa saada jutella hänen kanssaan. Vaihtaa kuulumisia. Suruja tosin oli hänelläkin, mutta sanoin, että kyllä niistä selviää. S sanoi, että tuska on voimavara, jota pitää vain osata käyttää oikein. Välillä sattuu ja välillä masentaa - se on elämää ja vain ponnistelemalla eteenpäin siitä selviää.
Jotenkin niin hämmentävää kuulla joltain itseään nuoremmalta jotain viisasta. Mutta joo.
Nyt olis se lenkki kohillaan. Kellokin on kahta vaille tasan kahdeksan.
Kiitti ja kuitti
" - Keijo "
Ilman M:aa. Ehkä.
Olen tavannut ihmisiä, uusia ihmisiä, niin netissä kuin ihan livenäkin. Tehnyt asioita, jotka lievittää tuskaa, jonka olen itse saanut aikaan itsessäni.. Ja M:ssa. Toivon sydämeni pohjasta, että se jotenkin kummallisesti pystyisi antamaan anteeksi ja tulemaan takaisin. Tajuan kuitenkin, että mun on tehtävä helvetisti töitä sen eteen, että meidän suhde tulee joskus ees olemaan kaveritasolla. Niin paljon on tehtävä. Enkä todellakaan ole mikään ihmissuhde-ekspertti, en lue ihmisiä kuin avointa kirjaa. En aina edes ymmärrä itseäni, sitä miksi teen jotain, vaikka ei pitäisi.
Istuskelen koneella. Lähden kahdeksalta lenkille. Pakko mennä. Tahdon mennä. Selvittämään ajatuksiani.
Olen mesessä, juttelen K:n ja J:n kanssa. Sekä tekstailen yhden toisen J:n kanssa. Tuntuu pitkästä aikaa hyvältä olla yhteydessä ihmisiin, etenkin K:an, jonka kanssa tunnen juttelevani muutenkin liian vähän.
Tekstari-J on uusi tuttavuuteni, joku varsin nuori tyttö, joka hakee(?) minulta jotain "lohtua" elämänsä harmauteen. Sinällään ymmärrän hyvin - hain minäkin joskus lohtua toisilta ihmisiltä. Sellaisilta, jotka eivät oikeasti kyenneet minua auttamaan.
Mese-J on myöskin toinen uusi tuttavuuteni, 24 v. heteromies, joka jotenkin hassulla tavalla ymmärtää minua ja jonka kanssa tunnen jotenkin oudosti olevani samalla aaltopituudella. Ollaan toistaiseksi jutusteltu kaikesta mahdollisesta mitä mieleen on juolahtanut. Jotain mitä en ole ennen kenenkään kanssa tehnyt.
Pitäisi soittaa E:lle ja kertoa, että mitä päässäni liikkuu ja kysellä M-rintamasta. Mitään uutta tuskin on, mutta ei saa lakata toivomasta. Kumpa vaan saisin selvitettyä tämän kaiken, vaikka ei tässä paljoa selvittämistä olekaan. Minä mokasin. Mutta mitä voin tehdä korjatakseni virheeni?
En tiedä. Pystyn ja en pysty kuvittelemaan, miltä M:sta on mahtanut tuntua, kun olen särkenyt hänen luottamuksensa. Ja sen kaiken, mitä meillä oli.
Sen kaiken, mitä nyt suunnattomasti kaipaan. Mutta tiedän sen, että nyt on mentävä eteenpäin. Annettava ajankulua ja tehdä tehtävänsä - aikahan parantaa haavat.
Ehkä M:kin on jossain vaiheessa valmis keskustelemaan asiasta kunnolla. Ehkä. Ja jos ei - niin ymmärrän hyvin. Mutta mun ei pidä jäädä odottamaan sitä ja rypemään itsesäälissä. Ei todellakaan. Siirryn eteenpäin, M on valmis sitten kun on.
S soitti tänään. Kysyi mitä kuuluu! Oli tavattoman helpottavaa saada jutella hänen kanssaan. Vaihtaa kuulumisia. Suruja tosin oli hänelläkin, mutta sanoin, että kyllä niistä selviää. S sanoi, että tuska on voimavara, jota pitää vain osata käyttää oikein. Välillä sattuu ja välillä masentaa - se on elämää ja vain ponnistelemalla eteenpäin siitä selviää.
Jotenkin niin hämmentävää kuulla joltain itseään nuoremmalta jotain viisasta. Mutta joo.
Nyt olis se lenkki kohillaan. Kellokin on kahta vaille tasan kahdeksan.
Kiitti ja kuitti
" - Keijo "
Hyvää huomenta
Aika ottaa itseään niskasta kiinni, kirjoittaa jotain muutakin kuin epätoivoa.
Jotain muuta...
Mitä olen tehnyt?
Ikävöinyt. Ikävöinyt niin suunnattomasti. Iltaisin on ollut paha olla - olen itkenyt, kävellyt edes takaisin ja istunut ja tuijottanut M:n kuvaa, niin säälittävältä kuin kuulostaakin.
Yhtenä iltana istuin puhelimen kanssa M:n numero esillä ja tärisin, koska olisin halunnut soittaa, mutta en uskaltanut. Enkä uskalla vieläkään.
Jotain muuta...
Mitä olen tehnyt?
Ikävöinyt. Ikävöinyt niin suunnattomasti. Iltaisin on ollut paha olla - olen itkenyt, kävellyt edes takaisin ja istunut ja tuijottanut M:n kuvaa, niin säälittävältä kuin kuulostaakin.
Yhtenä iltana istuin puhelimen kanssa M:n numero esillä ja tärisin, koska olisin halunnut soittaa, mutta en uskaltanut. Enkä uskalla vieläkään.
"Ei haittaa, jos pidät nekrofiliasta."
"Mutta haittaisiko sinua jos hoitelisin itseni samalla kun esim. katselisin kuvaasi?"
Mikään ei saa tehokkaammin sanattomaksi.
Voi itku mun sairasta elämääni.
Mikään ei saa tehokkaammin sanattomaksi.
Voi itku mun sairasta elämääni.
Friday, July 17, 2009
Tuesday, July 14, 2009
Monday, July 13, 2009
Juoksen kunnes sydän pysähtyy.
Joka ikinen sekuntti, minuutti, tunti en ajattele mitään muuta kuin M:a ja sitä, kuinka tekoni mahtoi loukata häntä. Hänen tunteitaan. Jos hän kerran merkitsee minulle maailmaa, kaikkea, miksi annoin tapahtua näin?
Tietty me ollaan tapeltu paljon ja eniten minun ongelmieni takia. M sanoo totuuden, tiedän sen, mutta en kykene aina uskomaan sitä. M sanoo, ettei minussa ole vikaa, mutta itse näen sen suurimman vian, kun katson peiliin. M ei tiedä kaikkia ajatuksiani, eikä oikeastaan kukaan muukaan.
Olen sairas ihminen, olen aina ollut. Henkisesti lähinnä. En tiedä, että miksi minulle kävi näin. Miksi minusta tuli tällainen.
Kiusaamisen, alkoholisti vanhemman ja ainaisen väkivallan takia? En usko. Ehkä niillä on ollut vaikutuksensa asiaan, en sitä kiellä. Mutta uskon, että suurin syy on minussa.
Olen antanut periksi. Luovuttanut. Lakannut yrittämästä.
Ehkä olisi aika ottaa takaisin se virhe. Alkaa yrittämään, panostamaan tosissaan elämääni. Tiedän, etten voi, enkä haluaisikaan, elää näin lopunikääni. Työstän asioita mielessäni ja työstän niitä psykan kanssa. Menneitä kokemuksia, joiden en ole tajunnut vaikuttavan elämääni vieläkin.
Ehkä tää kaikki on joskus kunnialla ohi.
Ehkä mä olen joskus normaali ihminen.
Ehkä joku vielä joskus avaa sydämensä mulle.
Vaikka mä teen virheitä.
Ehkä joskus.
Nyt pitäisi keskittyä kuitenkin tähän hetkeen. Siihen, että pystyisin edes puhumaan M:n kanssa tapahtuneesta.
Tietty me ollaan tapeltu paljon ja eniten minun ongelmieni takia. M sanoo totuuden, tiedän sen, mutta en kykene aina uskomaan sitä. M sanoo, ettei minussa ole vikaa, mutta itse näen sen suurimman vian, kun katson peiliin. M ei tiedä kaikkia ajatuksiani, eikä oikeastaan kukaan muukaan.
Olen sairas ihminen, olen aina ollut. Henkisesti lähinnä. En tiedä, että miksi minulle kävi näin. Miksi minusta tuli tällainen.
Kiusaamisen, alkoholisti vanhemman ja ainaisen väkivallan takia? En usko. Ehkä niillä on ollut vaikutuksensa asiaan, en sitä kiellä. Mutta uskon, että suurin syy on minussa.
Olen antanut periksi. Luovuttanut. Lakannut yrittämästä.
Ehkä olisi aika ottaa takaisin se virhe. Alkaa yrittämään, panostamaan tosissaan elämääni. Tiedän, etten voi, enkä haluaisikaan, elää näin lopunikääni. Työstän asioita mielessäni ja työstän niitä psykan kanssa. Menneitä kokemuksia, joiden en ole tajunnut vaikuttavan elämääni vieläkin.
Ehkä tää kaikki on joskus kunnialla ohi.
Ehkä mä olen joskus normaali ihminen.
Ehkä joku vielä joskus avaa sydämensä mulle.
Vaikka mä teen virheitä.
Ehkä joskus.
Nyt pitäisi keskittyä kuitenkin tähän hetkeen. Siihen, että pystyisin edes puhumaan M:n kanssa tapahtuneesta.
Sunday, July 12, 2009
Tears in to wine.
Tappelua tappelun perään M:n kanssa. Lopulta se sanoo, että ei halua enää olla mun kanssa.
Tulen kotiin. Tappelen mutsin kanssa taas.
Mutsi huutaa ja raivoaa aikansa. Antaa lopulta olla.
Istun huoneeni lattialla. Voimattomana, luovuttaneena.
Olen jotenkin hukassa. Kadonnut. Menettänyt ihmisyyteni, merkitykseni. Pelkkä tyhjä kuori.
Jossakin mieleni syvyyksissä tunnen kivun, tuskan, epätoivon, ikävän.
On niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Kukaan ei ymmärrä. Ei pysty kuvittelemaan, miltä musta tuntuu.
Enkä minä osaa kertoa.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itken.
En tiedä mitä tekisin nyt. Minne menisin. Miksi menisin. Kaikki on niin samantekevää.
Itken.
Toivon, että joku jaksaisi olla tukenani nyt. Olisi joku, jolle soittaisin.
J, K, K, T, A, I, I, M, M, M, L, L, S, O... E.
E:lle soittaisin. Soitinkin.
Se kuunteli, kun minä änkytin, itkin, niiskutin, ruikutin jotain epämääräistä kaikesta tapahtuneesta. Siitä, miten "vahingossa" menin sänkyyn sen tytön kanssa ja miten M:n kanssa meni poikki. Ja miten olen niin sekaisin, että en tiedä, mitä tekisin ja että mieleni tekisi tappaa itseni tai satuttaa jotenkin itseäni ja että tappelin taas mutsin kanssa, joka sekään ei jaksa minua. Ja sitä rataa.
E kuunteli hiljaa. Puhui vähän, mutta oikeita sanoja. Jotain sellaista, mistä tajusin sen ymmärtävän, tai jos ei nyt ymmärtävän, niin ei ainakaan tuomitsevan suoraan. Heti. Tai vaikka olisi tuominnutkin, niin ei se sitä ainakaan näyttänyt.
"Anna M:lle aikaa rauhoittua, kyllä te vielä asiat kuntoon saatte."
Mä en kestä itseäni. Siltikään.
Tulen kotiin. Tappelen mutsin kanssa taas.
Mutsi huutaa ja raivoaa aikansa. Antaa lopulta olla.
Istun huoneeni lattialla. Voimattomana, luovuttaneena.
Olen jotenkin hukassa. Kadonnut. Menettänyt ihmisyyteni, merkitykseni. Pelkkä tyhjä kuori.
Jossakin mieleni syvyyksissä tunnen kivun, tuskan, epätoivon, ikävän.
On niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Kukaan ei ymmärrä. Ei pysty kuvittelemaan, miltä musta tuntuu.
Enkä minä osaa kertoa.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itken.
En tiedä mitä tekisin nyt. Minne menisin. Miksi menisin. Kaikki on niin samantekevää.
Itken.
Toivon, että joku jaksaisi olla tukenani nyt. Olisi joku, jolle soittaisin.
J, K, K, T, A, I, I, M, M, M, L, L, S, O... E.
E:lle soittaisin. Soitinkin.
Se kuunteli, kun minä änkytin, itkin, niiskutin, ruikutin jotain epämääräistä kaikesta tapahtuneesta. Siitä, miten "vahingossa" menin sänkyyn sen tytön kanssa ja miten M:n kanssa meni poikki. Ja miten olen niin sekaisin, että en tiedä, mitä tekisin ja että mieleni tekisi tappaa itseni tai satuttaa jotenkin itseäni ja että tappelin taas mutsin kanssa, joka sekään ei jaksa minua. Ja sitä rataa.
E kuunteli hiljaa. Puhui vähän, mutta oikeita sanoja. Jotain sellaista, mistä tajusin sen ymmärtävän, tai jos ei nyt ymmärtävän, niin ei ainakaan tuomitsevan suoraan. Heti. Tai vaikka olisi tuominnutkin, niin ei se sitä ainakaan näyttänyt.
"Anna M:lle aikaa rauhoittua, kyllä te vielä asiat kuntoon saatte."
Mä en kestä itseäni. Siltikään.
Saturday, July 11, 2009
Tuesday, July 7, 2009
Vitun vitun vittu.
Älä ikinä tappele rakkaimpasi kanssa.
Älä ainakaan ikinä juo sen jälkeen päätä täyteen.
Äläkä ainakaan petä kenenkään randomin teinihuoran kanssa.
Oli niin saatanan kiva herätä jostain mestoilta jonkun sohvalta jonkun tuntemattoman tytön/naisen vierestä. Alasti vieläpä. Ja etenkin kiva, kun joku, kämpän omistaja(?), tuli vihjailemaan, että meillä oli ollut aikamoinen meno yöllä.
Etenkään kun en itse muista tapahtuneesta mitään.
Mutsi oli soitellut.
M oli soitellut.
67 vastaamatonta puhelua.
44 saapunutta viestiä.
Vitun vittu, tosiaan.
Miten mä tän ikinä selitän kenellekään?
Älä ikinä tappele rakkaimpasi kanssa.
Älä ainakaan ikinä juo sen jälkeen päätä täyteen.
Äläkä ainakaan petä kenenkään randomin teinihuoran kanssa.
Oli niin saatanan kiva herätä jostain mestoilta jonkun sohvalta jonkun tuntemattoman tytön/naisen vierestä. Alasti vieläpä. Ja etenkin kiva, kun joku, kämpän omistaja(?), tuli vihjailemaan, että meillä oli ollut aikamoinen meno yöllä.
Etenkään kun en itse muista tapahtuneesta mitään.
Mutsi oli soitellut.
M oli soitellut.
67 vastaamatonta puhelua.
44 saapunutta viestiä.
Vitun vittu, tosiaan.
Miten mä tän ikinä selitän kenellekään?
Wednesday, July 1, 2009
Maksalaatikkoa, suklaakeksejä ja kortsuja.
Miksu pyysi mua käymään kaupassa matkalla heille. Ostoslista näytti siltä, että kaivattiin popkornia, Kazanille maksalaatikkoa ja suklaakeksejä.
Popkornia _en_ löytänyt mistään. Voi olla, että hain jostain vääriltä hyllyiltä tai jotain. Mutta en nyt kuitenkaan löytänyt niitä mistään. Suklaakeksit ja maksalaatikon kyllä löysin. Ja paketti kortsujakin eksyi mukaan.
Kyllä ihmisillä oli taas tuijotettavaa, kun minä tungin itseni kassalle näine varsin outoine ostoksineni. Todella romanttinen ilta luvassa.. kyllä joo.
Ei se tuijottelu tällä kertaa sentään niin pahaa ollut, kun silloin kun ostettiin M:n kanssa yhdessä kortsuja ja seistiin käsi kädessä vielä kassajonossa. Oi voi. Se oli kyllä ahdistavin ja noloin kerta kaupassa ikinä.
Toisinaan toivon, että seurustelisin vielä tytön kanssa. Olisi niin monet asiat paljon helpompia silloin. Tai no, helpompia ja helpompia.
En ole vieläkään varma, että olenko M:n kanssa onnellinen. Tai voinko edes ylipäätään olla kenenkään kanssa onnellinen.
En tiedä, voinko olla onnellinen edes itseni kanssa. Niin kummallinen kuin olenkin.
Hyviksi asioiksi pitäisi tällä hetkellä laskea se, etten ole viiltänyt pahemmin. En ole yrittänyt kontrolloida syömistäni, vaikka silti olen liikkunut varsin paljon, mutta se ei haittaa, niin kauan kuin syön asiallisesti. Lääkkeet olen yrittänyt ottaa ajallaan, mutta ei sekään aina ole ihan onnistunut.
Terapia jatkuu, mutta antaa sen jatkua.
Didii.
Ja nyt istun M:llä.
Puhuttiin sen kanssa tänään rakkaudesta.
Mietittiin, että kuinka paljon me rakastetaan toisiamme.
M sitten heitti, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa. Mulle tuli mieleen Sielun Veljien yksi kipale ja M tunnustikin poimineensa lauseen sieltä.
Mutta sinällään kun mietin, niin M:n suusta tuo lause on aika paljon. Sillä se kun on uskonnollinen ihminen, uskoo Jumalaan ja muuhun sellaiseen, niin.. Se, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa, on paljon. Jos sitä nyt ihan kirjaimellisesti tarkoittikaan edes.
Muttaah.. pitää syödä nyt jotain, kun on nälkä.
Yöstä tulee varmaan melko kuuma. Haha.
Popkornia _en_ löytänyt mistään. Voi olla, että hain jostain vääriltä hyllyiltä tai jotain. Mutta en nyt kuitenkaan löytänyt niitä mistään. Suklaakeksit ja maksalaatikon kyllä löysin. Ja paketti kortsujakin eksyi mukaan.
Kyllä ihmisillä oli taas tuijotettavaa, kun minä tungin itseni kassalle näine varsin outoine ostoksineni. Todella romanttinen ilta luvassa.. kyllä joo.
Ei se tuijottelu tällä kertaa sentään niin pahaa ollut, kun silloin kun ostettiin M:n kanssa yhdessä kortsuja ja seistiin käsi kädessä vielä kassajonossa. Oi voi. Se oli kyllä ahdistavin ja noloin kerta kaupassa ikinä.
Toisinaan toivon, että seurustelisin vielä tytön kanssa. Olisi niin monet asiat paljon helpompia silloin. Tai no, helpompia ja helpompia.
En ole vieläkään varma, että olenko M:n kanssa onnellinen. Tai voinko edes ylipäätään olla kenenkään kanssa onnellinen.
En tiedä, voinko olla onnellinen edes itseni kanssa. Niin kummallinen kuin olenkin.
Hyviksi asioiksi pitäisi tällä hetkellä laskea se, etten ole viiltänyt pahemmin. En ole yrittänyt kontrolloida syömistäni, vaikka silti olen liikkunut varsin paljon, mutta se ei haittaa, niin kauan kuin syön asiallisesti. Lääkkeet olen yrittänyt ottaa ajallaan, mutta ei sekään aina ole ihan onnistunut.
Terapia jatkuu, mutta antaa sen jatkua.
Didii.
Ja nyt istun M:llä.
Puhuttiin sen kanssa tänään rakkaudesta.
Mietittiin, että kuinka paljon me rakastetaan toisiamme.
M sitten heitti, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa. Mulle tuli mieleen Sielun Veljien yksi kipale ja M tunnustikin poimineensa lauseen sieltä.
Mutta sinällään kun mietin, niin M:n suusta tuo lause on aika paljon. Sillä se kun on uskonnollinen ihminen, uskoo Jumalaan ja muuhun sellaiseen, niin.. Se, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa, on paljon. Jos sitä nyt ihan kirjaimellisesti tarkoittikaan edes.
Muttaah.. pitää syödä nyt jotain, kun on nälkä.
Yöstä tulee varmaan melko kuuma. Haha.
Subscribe to:
Posts (Atom)