Look at you, you never wrong.

Kateus on yksi kuolemansynneistä.

Miksi emme kaikki vain voisi olla iloisia toisten saavutuksista kateuden, mustasukkaisuuden ja muiden negatiivisten tunteiden sijaan?

Kun perhettään ei kuitenkaan voi valkata - ei sitä, mistä ja kenestä on lähtöisin.

Sitä paitsi, jaettu ilo on kaksin kertainen ja jaettu suru puolittuu.

Olkaamme vastedes iloisia niistä ihmisistä, joita meillä on ympärillämme.

Yrittäkäämme ymmärtää, että se mitä toisilla on ja se mitä toiset saa, ei ole meiltä pois, jos emme kadehdi heitä.

Jee, we should be smiling all the dayy.. :--DDD

Näin M:n tänään kaupungilla. Treffit oli siellä ja M:llä oli mukana uusi omituinen koiransa Kazan.
Ja mä näin miten se loisti innosta, ilosta ja ylpeydestä ! (Kiusasinkin sitä siinä sanomalla sitä ylpeäksi isäksi. :--D)

Mä sitten marisin sille taas - yritin latistaa tunnelmaa, kun se multa nykyään onnistuu varsin hyvin - että miten musta on ihanaa, kun ihmiset on hyvällä tuulella, mutta se myös jollakin etäisellä tavalla masentaa mua, koska mä en itse aina välttämättä ole mitenkään aurinkoinen. Päinvastoin, joku myrskynmerkki ennemminkin.

M sitten totesi siihen virnistäen "älä anna sen [pahan olon] häiritä".

Tajusin, että en saa antaa oman onnettomuuteni häiritä ja määräillä mun elämääni. Jos mä haluan iloita mun kavereideni kanssa, mähän saatana iloitsen !

Savu nuolee raunioita.

Tiedäthän, miltä tuntuu

lämmittää käsiään

palaneiden kotien tuhkassa..

~ CMX - Ruoste

Mä olen jotenkin ihan täysin tyhjän päällä. Tuntuu, ettei mulla ole oikein paikkaa minne mennä tässä maailmassa. Äiti ei paljoa välitä mun tulevaisuudesta. Enkä mä voi sitä syyttää, tiedän olevani rasittava toistaessani uudestaan ja uudestaan niitä samoja virheitä. Tekeväni jopa tahallani joitan asioita. Mutta se on mun tapani käsitellä asioita. Väärä tapa. Mä olen väärään kasvanut, enkä kai koskaan osaa aikuistua. En tiedä, että mihin minusta on puolet jäänyt. Jonnekin kadonnut kaiketi.

M:n luokse olen aina tervetullut. Mun pitäisi käydä hänen kanssaan yksi syvällinen ja tärkeä keskustelu meidän suhteesta ja minun tunteistani ja ajatuksistani, koska en ole varma, että mitä häntä kohtaan tunnen. Pelkkää hyvää ystävyyttä vai rakastanko häntä todella? En ole varma. En tiedä enää. Enkä tiedä, että miksi en sitä yhtäkkiä tiedä.
Olen kai ajatellut liikaa. Liikaa menneitä. Kaivannut ihmisiä ja tajunnut miten olen E:tä joskus rakastanut. Miten mun sydän on palanut halusta olla sen naisen lähettyvillä.
Silloin ensimmäisellä seurustelukerralla M:n kanssa mulla oli se samanlainen tunne. Mun sydän paloi. Mä tunsin olevani vahva ja onnellinen ja turvassa. Mä tunnen niin nytkin, mutta en samalla tavalla. Ehkä tää suhde on muuttunut jo ns. "arjeksi", ehkä meidän olisi aika ottaa uusi askel eteenpäin.
Ehkä.
...en tiedä.

Mä pystyin joskus elämään täysipainoista, normaalia elämää. Mutta sitten tuli masennus, ahdistus, anoreksia ja mä en enää pystynytkään käyttäytymään normaalisti. Sitten tuli muitakin mielenterveyshäiriöitä, tai -ongelmia, eikä mulla ollut enää kykyä toimia normaalisti. Mä olin ja olen vieläkin ihan lukossa itseni kanssa. Mä en enää osaa puhua ihmisille, mä en enää edes tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Mä en yhtäkkiä enää ymmärräkään omaa lajiani. Ja se jotenkin tekee mun elämästäni niin yksinäisen. Se, etten mä ymmärrä toisia ihmisiä, mutta ihmisten lisäksi mä en ymmärrä mitään muitakaan otuksia. Tarkoitan siis eläimiä. Enkä mä ole koskaan pahemmin edes ymmärtänyt. Enkä mä oikeastaan ole edes yrittänyt. En mä vaan tajua, että mitä sielujensympatiaa joku kokee omistaessaan koiran. M yritti mulle joskus selittää sitä, mutta mä en ymmärtänyt.

Tunnen itseni tällä hetkellä varsin säälittäväksi, ruikuttavaksi paskaksi.
Tällaista on mun elämäni ja mä en voi muuta kuin hyväksyä sen ja yrittää korjata ja rakentaa sitä uudelleen. Pikku hiljaa.

Mun olisi varmaan parasta mennä nukkumaan tältä illalta. Väsyttää niin mielettömästi. Pelkään tosin, että päässä pyörii oma epävarmuuteni M:n ja mun suhteeni vuoksi, mutta ehkä mä ehdin jutella sen kanssa siitä huomenna. Aion jutella asiat selviksi, kokonaan juuria myöten.

Niin..

Hei, katso kuinka hiljaa

kaikki käy, mutta vuodet on lyhyet .

Ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla

minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan.


Niin, kirjat ja paperit.

Ehkä myös huonekalut ja muistot.

Kaikki valheet, jotka tulevat elämän tielle.

Kaikki hyvä, mikä estää näkemästä.

(yllä mainitusta kappaleesta)

Psykologi kello 14 reikäleipä.

Puhuttiin rakkaudesta ja siitä, miltä tuntuu olla rakastettu ja miltä tuntuu rakastaa.
Puheenaihe lähti minulta, vaikka olisi oikeastaan ollut tärkeämpiäkin puheenaiheita. Mutta. Kesän ja minun ja M:n uuden alun kunniaksi.

M tekee mut toisaalta hyvin onnelliseksi. Toisaalta taas koen tietynlaista haikeutta. En tiedä miksi. Pelkään, etten oikeasti, sisimmässäni rakasta M:aa tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, että olisin hänen kanssaan vain siksi, että minulla olisi joku huolehtimassa minusta. Sillä sitähän se alunperin kai oli E:kin kanssa. E piti minusta huolta, kunnes hän sitten lopulta heitti vitsillä, että meillä voisi kuvitella olevan vaikka vakituinen suhde. Ja tsädääm, siksihän se muuttui lopulta.

M tosin oli heti asiassa. Se heti tiesi, että haluaa olla mun kanssani. Ja se oli niin outoa. Enkä osannut silloin kuvitella itseäni toisen pojan kanssa. Enkä ainakaan M:n kanssa, johtuen sen silloisesta varsin punkkarimaisesta ulkonäöstä, joka tosin oli silloin enemmän kuin punkkarimainen. (Nyt se on onneksi vähän rauhoittanut ulkonäköään enemmän suuntaan "asiallinen" ja "normaali", tosin se on vielä kaukana normaalista, koska kyllä se letin väri yhä vaihtelee lähes viikottain mustasta kirkkaan keltaiseen, riippuen millä fiiliksillä äijä on liikenteessä.)
Ja kun mä taas itse olen.. joku entisen gootin ja rokkarin epämääräinen sekoitus. En mä osaa luonnehtia itseäni miksikään enää. Enkä oikein edes yritä kuulua mihinkään genreen. Toisin kuin E:n aikoina, kun olin olevinani mikälieblackmetalistigoottiturhake. Hah. E tosin yllytti mua. Tee sitä ja osta se, näyttäisit siinä hyvältä. Ja minä tein kuten se sanoi, hain hyväksyntää silloin ja haen vieläkin.
Mutta takaisin rakkauteen.

Enkä mä ole enää edes varma, että puhunko mä rakkaudesta vai onnellisuudesta. Rakastanko mä M:aa? Musta ajatus siitä, että sille kävisi jotain tuntuu niin pelottavalta ja ahdistavalta. Mutta ajatus suhteen loppumisesta taas tuntuu ahdistavalta myös, mutta se ahdistus tuntuu sellaiselta, että pääsisin sen ylitse kyllä. Olenhan mä jo kerran päässyt.
Mutta onko se tosiaan niin, että M tekee mut vain onnelliseksi? Että mulla on vain joku, joka pitää musta huolta? Joku, joka rakastaa mua ja antaa mulle hyväksyntää?
Mutta annanko mä itse mitään takaisin. Rakastanko mä oikeasti. Välitänkö mä oikeasti. Teenkö mä M:aa onnelliseksi.

Mua pelottaa nää ajatukset. Sillä jos tää kaikki onkin ikään kuin turhaa, jos mä en oikeasti välitäkään M:sta yhtään. Se pelottaa.
Mutta toisaalta, olisiko meillä intiimejä hetkiä, jos mä en välittäisi oikeasti?

Mitä on rakkaus?
Miten se määritellään?

M <3

Sadness involved my heart,
not being able to love you.

Confusion overpowered my head,
not knowing what to do about us.

All I wanted was you, with me.
Forever in my heart...

Terveisiä Virosta.

Ja matkaanhan ei pitänyt kestää kuin päivä, mutta siihenhän meni sitten kolme päivää.
Ja tietenkin onnistuin jättämään kännykkäni kotiin, kun tuli kiire laivalle.
Ja lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana mulla, paitsi pakolliset rauhottavat a-kohtausten varalta.

M päätti haluta uuden koiran, löytökoiran Virosta. Se soitti mulle lauantai-iltana, että hei, lähekkö käymään Virossa huomenna. Se selitti suunnitelmansa, että tultaisiin jo samana iltana takaisin.

Matka Viroon sujui oikeastaan ihan kivasti, mikään ei ennakoinut tulevia ongelmia. Tosin ehkä se, että M tuijotti jotain kaveria, eikä kuunnellut kun selitin sille, kuinka sen seura piristi mua. Tönäsimpä sitä siinä, mutta se ei reagoi kuin nousemalla ylös ja sanomalla, että oota mä käyn iskees ton tyypin ja sitten se käveli sen tuijottamansa tyypin luokse. Tunsin pientä kateutta, kun se niin luontevasti tunkeutui sen pojan seuraan ja alko jutustelemaan. Mustasukkaisuutta sitten enemmän siitä, että se noin vaan marssii jonkun luokse vielä mun silmieni edessä ja jättää mut yksin! Mä siinä sitten pahanilmanlintuna tuijottelin sen ja sen vieraan kaverin juttelua.
Sitten M tuli takaisin ja se vieras kaveri tuli sen mukana.

"K, den här min pojkvän S. S, tässä on mun yksi nettikaverini K."
M esitteli ja alkoi kyselemään K:lta ruotsiksi, että mitä se teki Tallinnaan menevällä laivalla. Se vähä mitä mä niiden keskustelusta ymmärsin, oli se, että K opiskeli Suomessa ja oli menossa vissiin jollekin... sanotaan vaikka 'tutulleen' käymään. K sitten yritti saada jotain juttua mun kanssani aikaan myös, mutta mä menin jotenkin niin lukkoon siinä tilanteessa, että mun ruotsin kielen sanavarastoni ei tuntunut sillä hetkellä olevan kuin muutaman sanan verran.
(C'mon! Viimeksi joskus todistuksessa komeili yhdeksikköinen ruotsin kohdalla ja nyt äijä ei osaa sanaakaan! Mikä häpeä.)

Ne sitten päätyivät K:n kanssa, M ja K siis, vaihtamaan puhelinnumeroita ja lupasivat meilata toisilleen. Ja kun laiva viimein saapui Tallinnaan M ei voinut olla sanomatta, että hän oli menossa hakemaan uutta koiraansa. K virnisti ja totesi mulle jotain sen suuntaista kuin "M:sta tulee vielä koirahullu", ruotsiksi siis tietenkin. Ja käski mun estää sitä käpertymästä itseensä ja pysyvän vielä tekemisissä ihmisten kanssa, vaikka se (M siis) nyt epätoivoisesti yrittääkin pelastaa vielä ihmisten lisäksi koiria.
Ja sitten tiemme erosivat, onneksi. En rehellisesti sanottuna pitänyt siitä kaverista. K oli liian omituinen, mutta M näytti sen seurasta nauttivan ja minä tunsin mustasukkaisuuden vihlaisun sisälläni.

Joo, sen jälkeen alkoivatkin vastoinkäymiset.
Koiralle ei oltukaan saatu papereita, vaikka olivat toista M:lle puhelimessa väittäneetkin. Ne lupasivat hankkia ne parissa päivässä. M sitten sanoi, ettei sillä ollut rahaa matkustella huvikseen edestakaisin Viron ja Suomen väliä. Ne sitten siellä ehdottivat, että M jäisi odottamaan Viroon. Tietenkin sekin olisi onnistunut, mutta ei M:lla ollut rahaa itseään minnekään hotelliin änkeä ja oltiinkin siinä sitten varsinaisessa kusessa. Siinä sitten pyörittiin se ilta ja yö kaupungilla ja mä olin ihan kuollut ilman mun lääkkeitä ja pelkäsin, että alan pahastikin sekoilemaan. Mitään ei onneksi kuitenkaan tapahtunut ja lääkitsinkin itseäni mukaani ottamilla rauhottavilla, vaikka eipä niistä apua olekaan, jos sekaisin menen.
Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään ja käytiinkin siellä koiratarhalla kerran, mutta ne sanoi, ettei oo vielä saaneet papruja.
Siinä sitten yritettiin kuluttaa rahaa mahdollisimman säästeliäästi ja nuokuttiin milloin missäkin raflassa niin kauan, että ne ystävällisesti käski häipymään, kun ei oltu mitään tilattukaan. Illalla sitten soittivat tarhalta, että nyt olis paperit. Mutta eipä me mihinkään laivaan oltaisi enää siihen mennessä keritty, ei ainakaan koiran kanssa. M sitten kävi hakemassa sen koiran ja sanoi mulle, että seuraavalla laivalla kyllä mennään Suomeen, hän ei aio enää yhtäkään yötä kykkiä Tallinnassa.
Jossain vaiheessa M keksi, että hän soittaa K:lle, jos se vielä on mestoilla ja jos sen tuttava suostuis majottaa meidät yöksi.
Ja majoittihan se onneksi. Onneksi.

Mulla alkoi olemaan varsin ahdistunut ja oudohko olo ilman lääkkeitä. Enkä fyysisesti voinut kovin hyvin, päätä särki ja oksetti.
Tänään sitten kahdeksan aikaan kolahdettiin Suomen kamaraan ja täytyy sanoa, että olipahan reissu.

M sai koiransa. Oudon näköisen, sutta etäisesti muistuttavan, mukamas saksanpaimenkoiran ja irlanninsusikoiran sekoituksen. Ikää kuulemma sillä oletettavasti puolesta vuodesta vuoteen. Ja tarvii aktiivisen ja osaavan omistajan. Juu-u.
Luonteeltaan se musta vaikutti tosi kivalta, järkyttävän energinen ja iloinen se oli.

Mä voisin kuvitella myös itse omistavani jonkin sen kaltaisen koiran. Mutta mä en tosin varmaan jaksaisi tarpeeksi huolehtia siitä, en tällä hetkellä ainakaan.
Ehkä joskus tulevaisuudessa, ehkä ei.

Rakkaus..

Rakkaus on ihanaa.

Olo on yhtä luonteva, kuin puussa istuvalla laamalla.

Yöt on juoksemista varten. M soittaa varmaan kolmekymmentä kertaa päivässä, lähettää saman verran viestejä, mutta mä en jaksa vastata. En jaksa olla olemassa sille. En sen tappelun jälkeen. Se oli hetken taas oma vittumainen itsensä ja mä en jaksanut sitä. Lähdin käveleen sen kämpiltä keskellä yötä. Kävelin kotiin asti, helvetti, koska en uskaltanut odottaa bussia, sillä pelkäsin, että M lähtisi mun perääni tai jotain.

Sairasta.

Mä olen niin helvetin ulkopuolinen ilman sitä. Ei kukaan tunnista mua, näe mua, huomaa mua kadulla ilman M:aa. Ja silti mä en halua vastata sen viesteihin ja puheluihin. Mulla on ikävä sitä. Niin saatanan ikävä. Mä en uskalla katsoa sähköpostia, mä en uskalla kirjautua meseen. Mä pelkään, että se on lähettänyt mulle jotain. Mä pelkään, että se on pyytänyt multa anteeksi. Enkä tiedä, että miksi mä pelkään sitä. Mä en vaan jaksa. Halua olla elossa sille. Tai ehkä en kenellekään.

Mun pitäs päästä kesän loppuun mennessä omille jaloilleni. Armeijaan ei tarvinnut mennä mielenterveysongelmien takia. Enkä olisi muutenkaan suostunut menemään.
Mun on pakko saada itsekuri takaisin. Pakko pakottaa itseni elämään kuin ihmiset. Lopettaa kaikki syömissäädöt, lopettaa syömisen miettiminen kokonaan. Mä pääsin irti jo kerran tästä sekavuudesta, miksen pääsisi irti toista kertaa? Pääsen, jos vain haluan. Haluan päästä ja pääsenkin. Se on päätetty tältä istumalta.

Mä aloitan mun lukion uudestaan jossain muualla, en täällä, en Orivedellä, jossa ehdin olemaan tasan kaksi kuukautta.
Uudestaan jossain, missä on hyvä aloittaa. Kesä aikaa miettiä ja syksyllä hakea, jos kunto on sellainen, että pystyy elämään normaalisti.

Mutta mun pitäisi ennen kaikkea saada M:n kanss asiat selviksi mahdollisimman pian. Mä haluan sanoa sille, että mä olen pahoillani. Mä olen tässä taas sählännyt enemmän kuin tarpeeksi.
Mä rakastan sitä koko mun pienestä sydämestäni niin paljon ! Se mies tekee mut niin helvetin onnelliseksi !

Ja silti mä istun tässä ja kirjoitan tätä. Siltä mä en vastaa sen puheluihin.

Rakastanko mä sittenkään sitä? Onko M sittenkään kaikki mitä haluan elämältä?
Onko jossain joku, jota voisin rakastaa enemmän?

Mä en tiedä enää mistään mitään, olen niin helvetin sekaisin.

We was young and strong enough.

Torstaista saakka olen nyt majaillut M:lla. Joskin nyt oli pakko tulla näyttäytymään kotona, että kaikki on okei. Illaksi ollaan vielä menossa kaupungille M:n kanssa.

Tästä ajasta lauantai oli kaikkein hämmentävin päivä monella tavalla.

Näin entisen tyttöystäväni, E:n. Törmättiin kaupungilla ihan sattumalta. Hämmentävää oli se, että se minua joskus suuresti viehättänyt ja kiehtonut goottius oli hävinnyt ulkonäöllisesti lähes kokonaan hänestä. Eniten tunteita minussa herätti se, että E oli raskaana.
Lievää järkytystä, ikävääkin ehkä. Hänen piti synnyttää minulle lapsia, eikä kenellekään muulle. Niin me ainakin joskus suunniteltiin. Hän seurustelee nykyään jonkun 25-vuotiaan miehen kanssa. Se herätti minussa hämmennystä. 18-vuotias ja paksuna. En tosin tiedä, että sattumalta vai ihan suunnitellusti. Jälkimmäistä toivon, vaikka E:n tuntien sattuma olisi ihan luonnollinen vastaus tässäkin asiassa. Hänet tuntien tosin tiedän, että oli siinä sitten käynyt kummin tahansa, hän kantaisi vastuunsa. Hän oli viidennellä kuulla kuulemma.
Se oli vaan niin hassu fiilis. Tyttö on saman ikäinen kuin minä ja siinä missä minä en olisi vielä valmis isyyteen, hän odotteleekin jo lasta. Hänen kanssaan olen seurustellut, häntä olen rakastanut ja itseasiassa tavallaan rakastan vieläkin. Olen häneen ollut kyllä yhteydessä, mutta en tosin kovin paljoa sen jälkeen kun olen takaisin sairaalaan joutunut. Vuosi sitten siis.

Lauantai-ilta meni dokatessa. Poikkeuksellisesti näin. Oli outo fiilis juoda pitkästä aikaa. Ja kummatkin tietty joivat ja oltiinhan siinä sitten pienessä humalassa. Tarkoitus oli juoda sen verran, että seuraavana päivänä vielä muisti pelaisi ja darra ei olisi kovin järisyttävä.
Siinäpä sitten roikuttiin yli puolen yön jonkun nuorisoporukan kanssa, jossa oli tuttuja mm. J ja M:n bändikavereita sekä M:n joku entinen, tai niin mä ainakin käsitin. Mulla ei siellä tuttuja näkynyt ja mä luulen, että mun entiset juomatutut on varmaan siirtynyt kovempiin aineisiin, kuin alkoholiin ja tupakkaan. Joskaan en nyt ole asiasta varma, eikä asia oikeastaan edes pahemmin kiinnosta.

Joskus aamuyöstä, ehkä kahden aikaan, palailtiin M:n kämpille. Loppu yö oli sanalla sanoen kiihkeä ja täynnä suudelmia.

Heräiltiin sitten aamulla samalla patjalla hirveään päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Tai minä ainakin voin pahoin. Oksetti aivan järjettömästi. Ja iltalääkkeet oli jääneet ottamatta. Eikä aamulääkkeetkään oikein meinanneet alas mennä.

Nyt sitten istutaan meillä. Äiti ei ole kotona vaihteeksi. Sanaakaan ei aiota sille sanoa lauantaipäivästä tai yöstäkään sen puoleen. Ei vanhempien tarvitse aina kaikkea tietää.

Olen onnellinen. Niin tavattoman onnellinen ja rakastunut. <3

I was yours to hold.

Viime viikonlopun yökyläily meni ihan kivasti. Katseltiin televisiota ja sitten mentiin nukkumaan, perus koti-ilta. Lääkkeetkin otin ihan ajallaan. En muista edes heränneeni yöllä. Joten juu. Oli mukavaa. Ihanaa oikeastaan.

Tämäkin viikko mennyt jotakuinkin hyvin. Neljän/viiden päivän (jos joku haluaa tämän keskiviikon laskea mukaan, niin siinä tapauksessa viisi) viikonloppu edessä. Jaksaa ja ei jaksa.

Olen ollut jotenkin alavireinen tässä tämän viikon. Maanantaina oli paha olla, itkin ensin aamulla, sitten päivällä ja vielä illallakin tuli tippa linssiin. Yritin sälyttää ikävän kontolle tuon pahan oloni, mutta en ole varma, että onko se ikävää vai jotain muuta.

Kaikki on - tai ainakin tuntuu - hyvin sekavalta. Enkä tiedä, että onko tuo tuntemus jokin oire vai ihan ns. "normaali" tunne, sillä ei tässä mielestäni ole paljon mitään, minkä vuoksi minussa pitäisi herätä tuollainen tunne.

En tiedä. Sekava olo.
En halua selittää mitään asiatonta tänne.

Haluan M:n tänne. On ikävä.

Happy people.

En tiedä, että miksi mulla soi päässä SOADin Lonely Day. Päivä on ollut täysin päinvastainen, ei tippaakaan yksinäistä siis.

M piti omaa lomaa koulusta vain hakeakseen mut osastolta.
Mentiin Töölönlahden rantaan. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. Ja mä olin niin helvetin onnellinen.
Mun on rehellisesti sanottuna vaikea kuvitella itseäni kenenkään muun, kuin M:n kanssa. Kukaan ei voisi olla yhtä ihana, ymmärtäväinen, kärsivällinen, luotettava, rakastettava ja aina hyvällä tuulella. Sillä on oma elämä kondiksessa, se tuntee parhaimmat ihmiset ja se tulee kaikkien kanssa toimeen. Se on niin täydellinen ihminen, että välillä musta tuntuu, että mä en ole oikea, tarpeeksi hyvä ihminen, sille. Mä olen vain lääkkeitä vetävä ja ranteita viiltelevä, häiriintynyt ihmislapsi. Ei mun pitäisi olla sellaisen ihminen kanssa yhdessä. Mutta mä olen. Olen onnellinen, että olen.

Hilluttiin siellä ja sitten käytiin syömässä eräässä raflassa. Ysiin saakka hengailtiin kaupungilla, sitten mentiin meille. Äiti oli kotona. Sillä oli naamallaan taas yhtä epäilevä ilme, kun mä olin hyvällä tuulella. Mä kuitenkin vakuutin, että oon ottanut lääkkeet aamulla ja että kaikki on okei, että mä olen vaan onnellinen. Uskoi se sitten lopulta.

Jaja.. hmhmhm!
Äiti lupasi, että saan mennä huomenna M:lle yöksi.
Ah. Ikää kahdeksantoistavee ja äitiltä on kysyttävä vielä lupa. Heha. Mutta joo. Sellasta on kun on henkisesti sairas ja epävakaa ihminen. Ei mulla tosin omien muistikuvien mukaan ole harhoja ollut enää vähään aikaan. Tai on jotain sekavia yöheräämisiä outojen unien vuoksi ollut, mutta ne johtuu lääkkeistä ja mulla on ollut niitä lähes niin kauan, kuin mä olen lääkkeitä syönyt. Niihin on totuttu. Ainoa, mikä yhä rajoittaa elämää on ahdistus, joka iskee välillä yllättäen ja välillä mä tunnen, kun se fiilis tulee, että pian iskee kohtaus. Ja se on kai ainoa, mitä en oikein pysty hallitsemaan. Mutta kovasti yritän.

Didii. Mä odotan. Odotan, odotan, odotan huomista.
Siellä samalla patjalla nukutaan molemmat, kun ei ole muuta. Mutta sitähän en äidille kerrooo.
Olen innoissani. Onnellinen. Ja ah niiiiiiin rakastunut.

Rakastuminen vie järjen ja rakastaminen taas vaatii järkeä.

Bussissa oli mukavaa istua ja katsella maisemia. Minä sitten rakastan keväistä Helsinkiä. Tai kesäistä tämä alkaa pian olemaan, mutta samapa tuo.

Lääkkeet toimii, mikä on hyvä juttu. Otan ne ajallaan, mikä on enemmän kuin hyvä juttu. Kaikki tuntuu taas niin helpolta. Pääsin aikuisten avolle, mikä on sekin ihan hyvä juttu. Ei mua laitettu minnekään suljetulle, turhaan taas pelkäsin.

Mutta ei ollut tarkoitukseni jaaritella mistään psykiatrisesta hoidosta tai lääkkeistäkään, vaan jostain ihan muusta.

Viikko meni loistavasti, vaikka mahtuihan sinne hieman ahdistusta. Oltiin tiistaina iltapäivällä lähdössä kaupungille. Sain ahdistuskohtauksen, joka ei ottanut laantuakseen, vaikka _yritin_ hengittää rauhallisesti ja pysyä rauhallisena. Diapsua suoneen ja pian taas tuli se sekava rauhallisuus. Tietynlainen unelias olo. En osaa selittää.

Minä en sitten mennytkään minnekään, vaan jäin osastolle.

Mutta mutta.

Tänään sitten olin taas erään tietyn M:n kanssa liikenteessä, mm. kaupungilla ja käytiin seukalla ja nuorisotalollakin. Sitten tietty hengailtiin sen tuttujen kavereiden kanssa Kampissa. Seura ei ehkä ollut parasta mahdollista, kun en ketään oikein tuntenut sieltä. Mutta M:n mieliksi nyt roikuin sen mukana, kun se nyt kerta pyysi minutkin sinne.

M sitten joskus neljän viiden aikaan kysys multa, että haluanko mä lähteä jo pois, kun kuulemma varsin turhautuneen oloinen olin. Vastasin, että mun puolesta voidaan häipyä, kun en sieltä pahemmin tuntenut ketään, eikä juttukaan oikein ottanut sujuakseen kenenkään kanssa.

M sanoi moikat tuttavilleen ja lähettiin kävelemään. Jäätiin siihen ulos seisomaan ja miettimään, että minne sitten kuljettaisiin. M räpläsi kännykkäänsä hetken, tunki sitten taskuunsa. Katsahti ympärilleen ja sitten muhun. Mä en tehnyt taas muuta kuin pälyillyt vaan ympärilleni huolestuneena, teen sitä aina, noloa. Yhtäkkiä M sitten päättääkin suudella siinä. Sisäinen paniikki, kysymysmerkkejä piiiiitkä jono. Päässä ääni hokee, että mitämitämitämitä...
Tuijotan miestä siinä hetken varmaan aika hämmästyneen näköisenä ja kysyn sitten, että mistähän hyvästä "pusu" oli.
M perustelee sen sillä, että sillä on ollut ikävä. "Just joo" on kaikki, mitä kykenen sanomaan siinä tilassa.
M sitten kysyy, että kiinnostaisko mua lähteä hänen kämpilleen, nyökkään sanomatta mitään. Noustaan siitä sitten ensimmäiseen Espooseen menevään bussiin.
Mä valtaan ikkunapaikan, tietenkin. M tulee viereen istumaan. Ei kai ole mennyt viittä minuuttia, kun se ottaa mua kädestä kiinni. Mun katse on kai aika ärtynyt tai jotain, kun se laskee lähes samantien irti ja sen sijaan tyytyy kysymään, että vieläkö mä olen poikiin päin. Hymähdän, että joo kaikkein tympääntyneimmällä äänensävyllä, jonka itsestäni löydän. Kerkesin toivoa, ettei se koske muhun enää. Mutta M koski. Kosketti mun poskea ja kaulaa. Loin siihen taas yhden kysyvän katseen.
Ahdisti, olo oli vaivautunut, kiusallinen. Huolestunut. Pelokas. Kaikkea. Sekava ehkä etenkin.
Lopulta se kysymys tuli suustani, se, jota olin mielessäni pyöritellyt. "Mitä sä haluat?"
M sanoi haluavansa seurustella mun kanssa.

Se hämmensi mua. Kaikki tuntui pysähtyvän ja mulle tuli fiilis, että olin ehkä saattanut kuulla väärin. Ja sitten ajattelin, että se on taas joku mun harha, illuusio. Tai ehkä mä nukuin ja näin outoa unta.
Mutta kyllä mä sen tiesin syvällä sisimmässäni, että M oli siinä mun vieressä, tuijotti mua silmiin ja odotti mun sanovan jotain. Mutta en saanut sanottua mitään. Tuijotin sitä ja käänsin sitten katseeni ulos ikkunasta. Nolotti, ahdisti, hävetti, naama kuumotti, olin varmaan punastunut ja kaikkea. Olo oli todella kiusaantunut.
M nojasi lähemmäs mua ja puhalsi ilmaa mun kasvoille.
Mä aloin itkeä.

M hämmentyi. En mä ollut itkenyt sen nähden aikoihin tai muutenkaan puhunut ongelmistani. Se halasi mua siinä bussin penkillä. Mun teki mieli pyytää sitä päästämään irti, mutta en mä pyytänyt. Itseasiassa, jos rehellisiä ollaan, mä takerruin siihen vielä tiukemmin. Pidin sen takista kiinni, niin ettei se voinut päästää irti musta. Varmaan näytettiin kahdelta homppelilta ja ihan typeriltä siinä.
Mutta niinhän se oli. Oltiinhan me kaksi homppelia ja ihan typeriä.

Mun pieni sydämeni tuntui pakahtuvan onnesta sillä hetkellä. Olin kaivannut yhteisiä hetkiä M:n kanssa.

Iltapäivä M:n kämpillä oli suloinen. Istuttiin lattialla (ei ollut tuoleja), syötiin voileipäkeksejä ja juotiin teetä. Ja puhuttiin tietenkin. Puitiin vanhoja juttuja ja sitä, mikä ei viimeeksi toiminut. Ja kumpikin lupasi yrittää olla toistamatta virheitään.
Tuli sitten käveltyä meren rannalla käsi kädessä, ennen kuin mun oli aika loikata bussiin ja ajelehtia kotiin iltalääkkeille ja muille toimille. Monta suudelmaa jäi sille rannalle.

Äiti ei tietenkään taas ymmärtänyt, että miksi olin niin onnellinen ja hyvällä tuulella. Ahkerasti kyseli, että mitä mä olen ottanut. Pisti naurattamaan väkisinkin.
Eikä herunut lupaa mennä M:lle yöksi. Äiti ei ole pahemmin luottanut muhun sen jälkeen kun sattui muutamia asioita, joiden takia päädyin sinne sairaalan ensiapuun aamuyöllä.

Elämä hymyilee ja musta tuntuu, että mä olen rakastunut.

Poistin edellisen blogini. En tarvinnut sitä. Pieniä hetkiä revittynä elämästäni. Ei paljon muuta. Liuta merkityksettömiä sanoja, nimetöntä ikävää.

Jokainen päivä pitäisi elää ylpeänä ja onnellisena. Varmana jostakin.

Olisimpa varma edes itsestäni.

Katsotaan mitä tuleman pitää. Kesä tulee, ehkä jotain muutakin.

Sitä odotellessa kuitenkin.