T ♥ S
02102009
10.6.2010 alkaa uusi elämäni jossain toisaalla.
Friday, October 2, 2009
Saturday, September 5, 2009
53 kg.
Olen ylpeä itsestäni, mutta samalla syvästi pettynyt. Pari kiloa lisää. Olen saanut pysäytettyä tippumisen. Toistaiseksi ainakin.
Oma kämppä hakusessa.
T on koko ajan mielessä. Kamala ikävä. Hän sanoi, että voisi harkita Suomeen muuttoa ja minä itse taas sanoin, että voisin hyvillä mielin jättää tämän maailman kolkan taakseni. Tosin, kunto ei ihan vielä anna periksi. Mutta ei kovin kaukana siitä ehkä olla. En tiedä. En yleisestikään oikein tiedä mistään mitään.
Väsyttää tavattomasti. Nukuin huonosti. Pää reistaillut taas vaihteeksi ihan kiitettävästi. Unet ovat todella sairaita, ajatukset välillä sairaampia ja helvetin häiritseviä. Vittumaista, kun en koe pystyväni edes itse kontrolloimaan niitä. Ne vaan tulee. Se on niin.. sairasta.
Olen viiltänyt.
Raapinut.
Pistellyt.
Polttanut.
Hakannut.
Syönyt laksatiiveja.
Oksentanut.
Ollut syömättä.
Syönyt liikaa ja oksentanut.
Ruoka ei pysy sisällä. No, ei tietenkään jos jotain laksatiiveja vedän.
Mutta noin yleisesti. Kun syön, tulee niin vitun kuvottava olo, että se safka ei vaan pysy sisällä ja se tulee ulos samaa tietä kuin mahaan päätyikin. Se vituttaa. Yritän välttää syömästä suuria määriä ja pitää sen sisällä edes viisitoista minuuttia.
Keskustelin mielenkiintoisia psykologini kanssa eilen. Puhuttiin sairaista, hallitsemattomista ajatuksistani. Hän sanoi sen kuuluvan sairauden kuvaan. Hän juttelee lääkärin kanssa lääkemäärän nostamisesta. Tai oikeastaan ehdottaa lääkärille lääkemäärän nostamista. Ehkä mä joskus saan taas itseni hallintaan. Ehkä mä joskus saan taas elää normaalisti. Tai ehkä mä olen seuraavan kymmenen vuoden päästä suljetulla. Ehkä mä en ikinä enää parannu. Se pelottaa. Että vaikka kuinka yrittäisin taistella omituisia olojani vastaan, niin se ei välttämättä auta. Välttämättä siitä ei ole mitään hyötyä.
Lääkkeistä on. Tosin, välillä tuntuu, että tarvin lääkkeitä kestääkseni lääkkeitä. Välillä tuntuu, että tarvitsen pillereitä nukahtaakseni, herätäkseni, ajatellakseni, saadakseni jotain aikaan ja ollakseni ihmisten kanssa sosiaalisessa kanssakäynnissä ilman ahdistusta. Tuntuu niin hullulta. Ah. Vihaan sanaa hullu.
Välillä tunnen olevani niin sotkussa kaikkien ajatusteni kanssa. Välillä taas kaikki tuntuu paljon selvemmältä. Välillä taas.. en tiedä.
Sekavaa, myönnän.
Mun pitäisi syödä jotain tänäänkin.
En vain jaksa.
Halua.
Pysty.
Kykene.
Mutta mä yritän.
Olen ylpeä itsestäni, mutta samalla syvästi pettynyt. Pari kiloa lisää. Olen saanut pysäytettyä tippumisen. Toistaiseksi ainakin.
Oma kämppä hakusessa.
T on koko ajan mielessä. Kamala ikävä. Hän sanoi, että voisi harkita Suomeen muuttoa ja minä itse taas sanoin, että voisin hyvillä mielin jättää tämän maailman kolkan taakseni. Tosin, kunto ei ihan vielä anna periksi. Mutta ei kovin kaukana siitä ehkä olla. En tiedä. En yleisestikään oikein tiedä mistään mitään.
Väsyttää tavattomasti. Nukuin huonosti. Pää reistaillut taas vaihteeksi ihan kiitettävästi. Unet ovat todella sairaita, ajatukset välillä sairaampia ja helvetin häiritseviä. Vittumaista, kun en koe pystyväni edes itse kontrolloimaan niitä. Ne vaan tulee. Se on niin.. sairasta.
Olen viiltänyt.
Raapinut.
Pistellyt.
Polttanut.
Hakannut.
Syönyt laksatiiveja.
Oksentanut.
Ollut syömättä.
Syönyt liikaa ja oksentanut.
Ruoka ei pysy sisällä. No, ei tietenkään jos jotain laksatiiveja vedän.
Mutta noin yleisesti. Kun syön, tulee niin vitun kuvottava olo, että se safka ei vaan pysy sisällä ja se tulee ulos samaa tietä kuin mahaan päätyikin. Se vituttaa. Yritän välttää syömästä suuria määriä ja pitää sen sisällä edes viisitoista minuuttia.
Keskustelin mielenkiintoisia psykologini kanssa eilen. Puhuttiin sairaista, hallitsemattomista ajatuksistani. Hän sanoi sen kuuluvan sairauden kuvaan. Hän juttelee lääkärin kanssa lääkemäärän nostamisesta. Tai oikeastaan ehdottaa lääkärille lääkemäärän nostamista. Ehkä mä joskus saan taas itseni hallintaan. Ehkä mä joskus saan taas elää normaalisti. Tai ehkä mä olen seuraavan kymmenen vuoden päästä suljetulla. Ehkä mä en ikinä enää parannu. Se pelottaa. Että vaikka kuinka yrittäisin taistella omituisia olojani vastaan, niin se ei välttämättä auta. Välttämättä siitä ei ole mitään hyötyä.
Lääkkeistä on. Tosin, välillä tuntuu, että tarvin lääkkeitä kestääkseni lääkkeitä. Välillä tuntuu, että tarvitsen pillereitä nukahtaakseni, herätäkseni, ajatellakseni, saadakseni jotain aikaan ja ollakseni ihmisten kanssa sosiaalisessa kanssakäynnissä ilman ahdistusta. Tuntuu niin hullulta. Ah. Vihaan sanaa hullu.
Välillä tunnen olevani niin sotkussa kaikkien ajatusteni kanssa. Välillä taas kaikki tuntuu paljon selvemmältä. Välillä taas.. en tiedä.
Sekavaa, myönnän.
Mun pitäisi syödä jotain tänäänkin.
En vain jaksa.
Halua.
Pysty.
Kykene.
Mutta mä yritän.
Wednesday, August 26, 2009
Sail away to the other side.
H _ A _ N _ K _ A _ L _ A _ A _ !
Vaikea olo.
Mä itkin kun T lähti. Seisoin perkeleen lentokentällä ja takerruin epätoivoisesti sen takkiin.
dontleavemetrevordontgo.
Ei sekään olisi halunnut lähteä. Mutta pakko on pakko.
Muhun sattuu.
Mä haluan sen. Enkä ketään muuta.
Vittuun M ja kaikki muut.
Mä haluan vaan T:n.
Mun on paha olla taas.
Mä en pysty jatkaan elämääni.
Mä en osaa.
Neljäkaks lähenee, kolmen kilon päässä enää.
Tästä ei tuu vittuakaan.
Mä en pysty. Kykene mihinkään.
Haluan pois täältä.
Jälleen kerran.
POIS !
Vittusaatana.
rakasta mua mä en kestä olla yksin
Vaikea olo.
Mä itkin kun T lähti. Seisoin perkeleen lentokentällä ja takerruin epätoivoisesti sen takkiin.
dontleavemetrevordontgo.
Ei sekään olisi halunnut lähteä. Mutta pakko on pakko.
Muhun sattuu.
Mä haluan sen. Enkä ketään muuta.
Vittuun M ja kaikki muut.
Mä haluan vaan T:n.
Mun on paha olla taas.
Mä en pysty jatkaan elämääni.
Mä en osaa.
Neljäkaks lähenee, kolmen kilon päässä enää.
Tästä ei tuu vittuakaan.
Mä en pysty. Kykene mihinkään.
Haluan pois täältä.
Jälleen kerran.
POIS !
Vittusaatana.
rakasta mua mä en kestä olla yksin
Monday, August 24, 2009
..and our hearts beating faster.
T:n syleilyssä myöhäisenä elokuun iltana Töölönlahden rannalla.
Siinä mä seison. Samalla paikalla, missä olen ollut niin monesti M:n kanssa. Nyt toisen miehen kanssa. Toisen miehen syleilyssä.
Tunnen itseni onnelliseksi, mutta samalla onnettomaksi.
T kuiskaa hiljaa, että sen pitäisi mennä. Mä soperran dontleaveme.
I don't want, but I have to T huokaisee täydellisellä amerikanenglannillaan suoraan mun korvaani.
Enkä mä voi olla suutelematta sitä suulle.
Ja mun pieni sydän räjähtää, kun se päästää otteensa. Sanoo, että hän menee nyt nukkumaan, see you tomorrow.
Sure, I call you.
Ja mä tunnen itseni niin pieneksi nyt tässä tyhjyydessä. Mä mahduin sen syleilyyn täydellisesti. Kuin se olisi tarkoitettu vain mulle.
Ja mulla on niin ikävä.
Siinä mä seison. Samalla paikalla, missä olen ollut niin monesti M:n kanssa. Nyt toisen miehen kanssa. Toisen miehen syleilyssä.
Tunnen itseni onnelliseksi, mutta samalla onnettomaksi.
T kuiskaa hiljaa, että sen pitäisi mennä. Mä soperran dontleaveme.
I don't want, but I have to T huokaisee täydellisellä amerikanenglannillaan suoraan mun korvaani.
Enkä mä voi olla suutelematta sitä suulle.
Ja mun pieni sydän räjähtää, kun se päästää otteensa. Sanoo, että hän menee nyt nukkumaan, see you tomorrow.
Sure, I call you.
Ja mä tunnen itseni niin pieneksi nyt tässä tyhjyydessä. Mä mahduin sen syleilyyn täydellisesti. Kuin se olisi tarkoitettu vain mulle.
Ja mulla on niin ikävä.
Saturday, August 22, 2009
Tavallaan kai jokainen on surullinen.
Loppu on alkanut. 49 kiloa rikki aamulla. Tää on mulle kuolemaksi. En kykene enää nostamaan itseäni tästä ylös. Vittu.
T tuli.
Sen kanssa koko päivän. <3
Tavallaan olen onnellinen.
T tuli.
Sen kanssa koko päivän. <3
Tavallaan olen onnellinen.
Friday, August 21, 2009
♥
Rakkaus on merkki kurjuudestamme.
Jumala voi rakastaa vain itseään.
Me ainoastaan jotakin muuta.
- Simone Weil______________________________
Tuesday, August 18, 2009
Sunday, August 16, 2009
Mitään tolkkua missään?
Mä vaan kelaan, uudestaan ja uudestaan, että miten kaikki olis paljon helpompaa, jos ottaisin itseäni niskasta kiinni ja yrittäisin ryhdistäytyä - sen sijaan siis, että ei jäisi pelkäksi yritykseksi. (Ehkä mä salaa nautin tästä huonosta olosta, epämääräisistä päivistä ja pillereistä.)
Lopettaisin kaikki huonot tavat yksitellen.
Ensiksi kaikki säätäminen syömisen kanssa. Paino on heittelehtinyt kesän aikana, mutta pudonnut multa on se kymmenisen kiloa.
Mikä tällaisena sadanseitsemänkymmenensentin hukkapätkänä meinaa alipainoa. Se neljäkaks kiloa ei todellakaan ole kaukana, jos elän tähän tapaan. Se neljäkaks ja letkuruokinta, niinkuin joskus... aikoja sitten.
Siihen emme pyri. Todellakaan. Ei enää.
Asia numero kaksi, mikä pitäisi saada järjestykseen on oma pää. Mikä ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Tarkemmin sanottuna siis pitäisi saada nyt selvyyttä mun ja M:n tilanteeseen. Siihen, että onko meidän mahdollista jatkaa suhdettamme vielä, vai ei. Toinen asia on sitten T/L. Mä olen ihan sydänjuuriani myöten rakastunut! Enkä edes ajattele mitään muuta enää, kuin vain ja ainoastaan häntä.
Mikä on mua ja M:aa ajatellen aika paska juttu. Toisaalta taas pelkään, että tarvitsen ja haen itselleni taas vain huoltajaa, enkä mitään oikeata seurustelusuhdetta. Kyllä juu, nautin turvallisuuden tunteesta, nautin siitä, kun saan kokea olevani rakastettu ja haluttu. En vaan itse aina anna vastakaikua, mikä on varsin vittumainen juttu. Välillä musta tuntuu, että olen riippuvainen varattuna olemisen tunteesta. Siitä, että mulla on koko ajan joku, jonka luokse mennä ja palata, kun maailma ei mua avosylin otakaan vastaan.
Helvetin säälittävää. Mutta hei, meikäläinenhän on varsin säälittävä olento.
Kolmas juttu onkin tämä päihteiden käytön lopettaminen ja omien nappieni ajallaan ottaminen. Mikä ei aina onnistu johtuen käytetystä alkoholista tai muista pilsuista. Tai ehkä tämän pitäisi olla asia numero kaksi, eikä kolme. Anygay, siis joo tosiaan, lopetan alkoholin liikakäytön ja alan ottamaan oman lääkitykseni ajallaan. Luovun myös kaikista muistakin pilsuista. Tupakasta luovun, sitten kun saan kaiken muun tasapainoon, jotta pääni kestää tuosta stressinpoistajasta irroittamisen.
Ja juoksemista, sekä muuta liikuntaa, yritän tasapainottaa tuon syömisen kanssa. Jos en syö, niin ei lenkillekään ole menemistä. Koska se on kuitenkin mulla niin, että mun on pakko liikkua ja purkaa paineita siten. Syön mä tai en, niin mä liikun. Tupakasta kun pääsen eroon, niin ei siinä ole muuta suuntaa kunnolleni kuin kohti tähtiä ja taivaita!
Mutta sitä odotellessa vittuunnun suhteellisen surkeaan kuntooni.
Missä on ne yöt, jotka juoksin läpeensä vain lievittääkseni silloista angstiani?
Mihin ne on kadonneet? Mihin se teräskunto on? Missä on mun kestävyyteni?
Mä rakastin ja rakastan edelleen juoksemista. Mutta kaikki muu - syöminen lähinnä - on pilannut siitä joskus saamani nautinnon.
Inhottaa.
Mun pitäisi olla nukkumassa. Oh yes.
Kiitos ja näkemiin.
Jutellaan taas kun törmätään.
Lopettaisin kaikki huonot tavat yksitellen.
Ensiksi kaikki säätäminen syömisen kanssa. Paino on heittelehtinyt kesän aikana, mutta pudonnut multa on se kymmenisen kiloa.
Mikä tällaisena sadanseitsemänkymmenensentin hukkapätkänä meinaa alipainoa. Se neljäkaks kiloa ei todellakaan ole kaukana, jos elän tähän tapaan. Se neljäkaks ja letkuruokinta, niinkuin joskus... aikoja sitten.
Siihen emme pyri. Todellakaan. Ei enää.
Asia numero kaksi, mikä pitäisi saada järjestykseen on oma pää. Mikä ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Tarkemmin sanottuna siis pitäisi saada nyt selvyyttä mun ja M:n tilanteeseen. Siihen, että onko meidän mahdollista jatkaa suhdettamme vielä, vai ei. Toinen asia on sitten T/L. Mä olen ihan sydänjuuriani myöten rakastunut! Enkä edes ajattele mitään muuta enää, kuin vain ja ainoastaan häntä.
Mikä on mua ja M:aa ajatellen aika paska juttu. Toisaalta taas pelkään, että tarvitsen ja haen itselleni taas vain huoltajaa, enkä mitään oikeata seurustelusuhdetta. Kyllä juu, nautin turvallisuuden tunteesta, nautin siitä, kun saan kokea olevani rakastettu ja haluttu. En vaan itse aina anna vastakaikua, mikä on varsin vittumainen juttu. Välillä musta tuntuu, että olen riippuvainen varattuna olemisen tunteesta. Siitä, että mulla on koko ajan joku, jonka luokse mennä ja palata, kun maailma ei mua avosylin otakaan vastaan.
Helvetin säälittävää. Mutta hei, meikäläinenhän on varsin säälittävä olento.
Kolmas juttu onkin tämä päihteiden käytön lopettaminen ja omien nappieni ajallaan ottaminen. Mikä ei aina onnistu johtuen käytetystä alkoholista tai muista pilsuista. Tai ehkä tämän pitäisi olla asia numero kaksi, eikä kolme. Anygay, siis joo tosiaan, lopetan alkoholin liikakäytön ja alan ottamaan oman lääkitykseni ajallaan. Luovun myös kaikista muistakin pilsuista. Tupakasta luovun, sitten kun saan kaiken muun tasapainoon, jotta pääni kestää tuosta stressinpoistajasta irroittamisen.
Ja juoksemista, sekä muuta liikuntaa, yritän tasapainottaa tuon syömisen kanssa. Jos en syö, niin ei lenkillekään ole menemistä. Koska se on kuitenkin mulla niin, että mun on pakko liikkua ja purkaa paineita siten. Syön mä tai en, niin mä liikun. Tupakasta kun pääsen eroon, niin ei siinä ole muuta suuntaa kunnolleni kuin kohti tähtiä ja taivaita!
Mutta sitä odotellessa vittuunnun suhteellisen surkeaan kuntooni.
Missä on ne yöt, jotka juoksin läpeensä vain lievittääkseni silloista angstiani?
Mihin ne on kadonneet? Mihin se teräskunto on? Missä on mun kestävyyteni?
Mä rakastin ja rakastan edelleen juoksemista. Mutta kaikki muu - syöminen lähinnä - on pilannut siitä joskus saamani nautinnon.
Inhottaa.
Mun pitäisi olla nukkumassa. Oh yes.
Kiitos ja näkemiin.
Jutellaan taas kun törmätään.
Friday, August 14, 2009
Rakkautta?
LinK sanoo:
i want you. i want you with your problems. with your defect and weaknesses. i need you. you are the most special and the wisest guy that i have ever meet. and believe me, i have meet a lot of guys. but any of them is not like you. youre special.
LinK sanoo:
youre tough but still so gentle. you know what you want. and i believe that you will get it. and more. you can reach anything in your life. anything. i believe so.
LinK sanoo:
i know this come so fast and such but what if i come in finland? like a vacation or such. so we good meet and talk and learn to know each other better. i have money. my parents have money. i can come. but only if you want it too.
Severi sanoo:
I'm quite confused. But yeah, come if you want. I want to meet you face to face, too. You are interesting person. And I like you.
LinK sanoo:
geez... i like you too. but its a deal, right? that i come to finland.
Severi sanoo:
Deal !
LinK sanoo:
: )
LinK sanoo:
soo.. when? is 22. - 26. days ok?
Severi sanoo:
Agree perfect. (:
LinK sanoo:
cool. we meet then. face to face.
i want you. i want you with your problems. with your defect and weaknesses. i need you. you are the most special and the wisest guy that i have ever meet. and believe me, i have meet a lot of guys. but any of them is not like you. youre special.
LinK sanoo:
youre tough but still so gentle. you know what you want. and i believe that you will get it. and more. you can reach anything in your life. anything. i believe so.
LinK sanoo:
i know this come so fast and such but what if i come in finland? like a vacation or such. so we good meet and talk and learn to know each other better. i have money. my parents have money. i can come. but only if you want it too.
Severi sanoo:
I'm quite confused. But yeah, come if you want. I want to meet you face to face, too. You are interesting person. And I like you.
LinK sanoo:
geez... i like you too. but its a deal, right? that i come to finland.
Severi sanoo:
Deal !
LinK sanoo:
: )
LinK sanoo:
soo.. when? is 22. - 26. days ok?
Severi sanoo:
Agree perfect. (:
LinK sanoo:
cool. we meet then. face to face.
Saturday, August 8, 2009
Mulla ei aivot toimi.
Olo on räkänen, tukkoinen, flunssainen.
Veikkaisin allergiaa.
Enkä jaksa edes kirjoittaa englanniksi.
T soitti mulle tunti sitten. Puhuin sen kanssa. En tiedä, että miksi koen olevani rakastunut, vaikka en ole kyseistä henkilöä ikinä nähnytkään. Kaipaan sitä, ikävöin. Se on niin upea persoona, etten haluaisi elää hetkeäkään ilman hänen seuraansa. Mutta vaihtoehtoja ei tällä hetkellä ole. Ei tällaisena rahattomana, kämpättömänä, koulutettomana, aivokuolleena hyypiönä.
Inhoan olla tällainen. Inhoan asioita, jotka ovat johtaneet tähän. Ennen kaikkea inhoan olla niin vitun rakastunut ihmiseen, josta en tiedä juuri muuta kuin sen, mitä olen hänen kanssaan jutellut mesessä ja puhelimessa. Silti sydämeni väittää minun olevan riippuvainen hänestä.
Mikä ei ole mahdollista. Ei voi olla.
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAaaa.
Mun poskionteloihin sattuu. Silmiä särkee. Päätä särkee. Vammanen olo. Väsyttäisikin.
En vaan jaksa mennä nukkumaan. En halua mennä nukkumaan, koska T on mesessä.
Elämä on niin vitun julmaa.
Vitun sekavaa kaikki.
En ole syönyt tänään mitään.
Enkä aio syödäkään.
Ei tee mieli. Ei ole nälkä.
Voin hyvin.
Olo on räkänen, tukkoinen, flunssainen.
Veikkaisin allergiaa.
Enkä jaksa edes kirjoittaa englanniksi.
T soitti mulle tunti sitten. Puhuin sen kanssa. En tiedä, että miksi koen olevani rakastunut, vaikka en ole kyseistä henkilöä ikinä nähnytkään. Kaipaan sitä, ikävöin. Se on niin upea persoona, etten haluaisi elää hetkeäkään ilman hänen seuraansa. Mutta vaihtoehtoja ei tällä hetkellä ole. Ei tällaisena rahattomana, kämpättömänä, koulutettomana, aivokuolleena hyypiönä.
Inhoan olla tällainen. Inhoan asioita, jotka ovat johtaneet tähän. Ennen kaikkea inhoan olla niin vitun rakastunut ihmiseen, josta en tiedä juuri muuta kuin sen, mitä olen hänen kanssaan jutellut mesessä ja puhelimessa. Silti sydämeni väittää minun olevan riippuvainen hänestä.
Mikä ei ole mahdollista. Ei voi olla.
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAaaa.
Mun poskionteloihin sattuu. Silmiä särkee. Päätä särkee. Vammanen olo. Väsyttäisikin.
En vaan jaksa mennä nukkumaan. En halua mennä nukkumaan, koska T on mesessä.
Elämä on niin vitun julmaa.
Vitun sekavaa kaikki.
En ole syönyt tänään mitään.
Enkä aio syödäkään.
Ei tee mieli. Ei ole nälkä.
Voin hyvin.
Friday, August 7, 2009
En jaksa kirjoittaa tänään.
Rakastuminen on vittumaista.
Kaukopuheluita illasta toiseen, jotta voisin kuulla hänen äänensä.
Jos en soita, hän soittaa.
Miksi hänen pitää asua niin helvetin kaukana?
Kaukopuheluita illasta toiseen, jotta voisin kuulla hänen äänensä.
Jos en soita, hän soittaa.
Miksi hänen pitää asua niin helvetin kaukana?
Sunday, August 2, 2009
Left me in my self-pity.
I'm listening Apulanta right now. Song called "Pahempi toistaan" ("Worser than other"). It reminds me some strange way of me and Mika's relationship, that came to it's end little time ago.
I feel quite separate. Separated from other people. They won't give me the respection without Mika, wich is quite annoying. But what I can do? My company is not the wanted on those social circles. I'm the sick one, that people, who anyone won't know on the street when I walk approach. So.. I don't have much to do. I'm just trash for those people. Nothing more. And still I think that there are few quite nice people whose I want to know better. But they won't me, so.. yeah.
It's hard but I have used to it. Used to that I don't belong to anywhere.
Life is and we let it be.
Yesterday, I dyed my hair just because my natural haircolour was coming. I hate it. I want it black. And now it's black. Black, black, black.
And some quite new pal developed an argue with me, 'cause I didn't have energy to talk with her yesterday. Because of that, she sent me some very stupid textmessages all the evening and almost all the night. It hurts, to tell the truth. But I just didn't have the energy to try to understand and listen her problems. I don't know why I was thinking that she would understand my situation, but no, I guess.
But everyone did not get it, I'm just a human. I just can't take the pain away from anyone when I'm pain in with myself. I listen when I can, I support, I encourage. But still I'm just a human, I can't help ceaselessly. And it hurts when someone don't get it.
Anxiety is calling me again.
I have start smoking just relieve my stress and anxiety. But now my cigarette case has became empty. I have smoked today too much. So.. may be it's just good thing when I don't have left anything. May be I buy tomorrow more. Will see.
Today I have ate only a chocolate bar. And chewing gum. And water, of course. But nothing else. I feel quite empty - but not hungry - and well. Energetic. For a quite long time.
Tomorrow I have control visit on hospital, I have to go speech my mental and physical health to there. I might get to back to division _if_ I tell how I really doing. And - I could say - I don't do very well, even I feel like it.
But there is so much things that I have not written in here.
I have taken some pills, so I could forget all the mistakes that I have done. But it has been just a momentarily relief.
I have purge my stomach with laxatives.
I have vomit.
I have eat ravenously.
I have cried and cut, when I have feel very anxiety.
I want to believe I can stand on my own, but the truth is.. I can not.
It is very pressing to even think how much damage I have done to myself. Just 'cause Mika's and my relationship gets broken. And I'm the quilty one. It is really... I can't even describe that feeling. I should not been dissappointed, 'cause it was me, who did it. I'm in regret right now. I have punished myself so badly. And yeah.. I don't want to talk of things like this, but still I talk. I'm stupid.
May be I shut the fuck up for little time.
When I get over this anxiety and self-pity.
I feel quite separate. Separated from other people. They won't give me the respection without Mika, wich is quite annoying. But what I can do? My company is not the wanted on those social circles. I'm the sick one, that people, who anyone won't know on the street when I walk approach. So.. I don't have much to do. I'm just trash for those people. Nothing more. And still I think that there are few quite nice people whose I want to know better. But they won't me, so.. yeah.
It's hard but I have used to it. Used to that I don't belong to anywhere.
Life is and we let it be.
Yesterday, I dyed my hair just because my natural haircolour was coming. I hate it. I want it black. And now it's black. Black, black, black.
And some quite new pal developed an argue with me, 'cause I didn't have energy to talk with her yesterday. Because of that, she sent me some very stupid textmessages all the evening and almost all the night. It hurts, to tell the truth. But I just didn't have the energy to try to understand and listen her problems. I don't know why I was thinking that she would understand my situation, but no, I guess.
But everyone did not get it, I'm just a human. I just can't take the pain away from anyone when I'm pain in with myself. I listen when I can, I support, I encourage. But still I'm just a human, I can't help ceaselessly. And it hurts when someone don't get it.
Anxiety is calling me again.
I have start smoking just relieve my stress and anxiety. But now my cigarette case has became empty. I have smoked today too much. So.. may be it's just good thing when I don't have left anything. May be I buy tomorrow more. Will see.
Today I have ate only a chocolate bar. And chewing gum. And water, of course. But nothing else. I feel quite empty - but not hungry - and well. Energetic. For a quite long time.
Tomorrow I have control visit on hospital, I have to go speech my mental and physical health to there. I might get to back to division _if_ I tell how I really doing. And - I could say - I don't do very well, even I feel like it.
But there is so much things that I have not written in here.
I have taken some pills, so I could forget all the mistakes that I have done. But it has been just a momentarily relief.
I have purge my stomach with laxatives.
I have vomit.
I have eat ravenously.
I have cried and cut, when I have feel very anxiety.
I want to believe I can stand on my own, but the truth is.. I can not.
It is very pressing to even think how much damage I have done to myself. Just 'cause Mika's and my relationship gets broken. And I'm the quilty one. It is really... I can't even describe that feeling. I should not been dissappointed, 'cause it was me, who did it. I'm in regret right now. I have punished myself so badly. And yeah.. I don't want to talk of things like this, but still I talk. I'm stupid.
May be I shut the fuck up for little time.
When I get over this anxiety and self-pity.
Friday, July 31, 2009
It's english now.
So yep. It's english now. Feels quite strange to write in foreign language. And my head has filled with emptiness because of the chance of languages. Heh.
Soooooooo.. today. Nothing interesting. I was hanging on city center earlier today. Drunk cup of coffee on some café. And then I go to library and there I came at home.
M called later afternoon about our confused relationship. We talk hour and half. But anything didn't get clearier. I don't understand why he keep in touch with me if he hates me. (He had said that he hates me.) So yeah.. quite confusing.
I sitting here and listening music. Loneliness stalking me on corners of my room. Silence would be worser thing, thought.
I have ruined my life. And myself. But.. here we come, slowly, but coming still. I lift myself up from this shitty thing that I have called my life. It takes time, but I do it.
As I say, my head is empty. So, this is quite short entry. I might need accustom this before I could write anything depth.
Soooooooo.. today. Nothing interesting. I was hanging on city center earlier today. Drunk cup of coffee on some café. And then I go to library and there I came at home.
M called later afternoon about our confused relationship. We talk hour and half. But anything didn't get clearier. I don't understand why he keep in touch with me if he hates me. (He had said that he hates me.) So yeah.. quite confusing.
I sitting here and listening music. Loneliness stalking me on corners of my room. Silence would be worser thing, thought.
I have ruined my life. And myself. But.. here we come, slowly, but coming still. I lift myself up from this shitty thing that I have called my life. It takes time, but I do it.
As I say, my head is empty. So, this is quite short entry. I might need accustom this before I could write anything depth.
Thursday, July 30, 2009
What if I start to write in english?
Harkitsen alkavani kirjoittaa blogiani englanniksi.
Varautukaa siis mahdolliseen kielen muutokseen.
Itsellenihän se ei tuota ongelmia, itsellenihän siitä ei ole mitään vaivaa.
Puolesta vai vastaan?
Varautukaa siis mahdolliseen kielen muutokseen.
Itsellenihän se ei tuota ongelmia, itsellenihän siitä ei ole mitään vaivaa.
Puolesta vai vastaan?
Tuesday, July 28, 2009
Minulla on sielunkumppani.
Link sanoo:
im mortally tired. this world is sick. ppl care just children that have cancer or some other illness. but never ever they wont see me or ppl like me. never they would not open their eyes and look how badly im broken inside. depression is a curse. no one never say any encouraging word for you. ppl treat me like i was choose this on my own! depression is illness that could kill. as cancer...
Link sanoo:
BUT the different is there that depression is mentally disease unlike cancer. you couldnt never ever prove to anyone that you really are sick and you really need help. cancer - you dont need prove anything. the illness prove itself coz its physically noticeable.
Link sanoo:
btw, do you SI'ing?
Severi sanoo:
SI'ing? What that means?
Link sanoo:
self-injuring.
Severi sanoo:
Aa. And yes, I self-injuring myself. Nowadays not so often as year(s) ago.
Link sanoo:
ok. im SI'ing myself since i was 13 y.o. now as often as then. so almost everyday.
Link sanoo:
but no one was ever think that i might have serious problems. they just think that i try to beg some attention. it hurts when ppl treat me like this. im not a monster, lunatic or anything. i just feel very bad.
Severi sanoo:
I know the feeling.
Link sanoo:
you are like me. lonely and accused, and also mentally decay. but still you have good sense of humor and will to fight your way out this blackness. you got my respect, mate.
Severi sanoo:
Well.. I feel myself very confused right now. Thanks your words, I put them deep in my heart, so I don't forgot them.
Link sanoo:
i hope you could put me in your heart. may be then i would not be so lonely anymore. and i promise i would not hurt your heart!
Severi sanoo:
Now I'm embarassed. : D Blushing, because of your words.
Link sanoo:
haha.
Severi sanoo:
But my heart is reserved for another guy. If he would ever come back.
Link sanoo:
thats okay. i could still be your soulmate. and you could me my soulmate.
im mortally tired. this world is sick. ppl care just children that have cancer or some other illness. but never ever they wont see me or ppl like me. never they would not open their eyes and look how badly im broken inside. depression is a curse. no one never say any encouraging word for you. ppl treat me like i was choose this on my own! depression is illness that could kill. as cancer...
Link sanoo:
BUT the different is there that depression is mentally disease unlike cancer. you couldnt never ever prove to anyone that you really are sick and you really need help. cancer - you dont need prove anything. the illness prove itself coz its physically noticeable.
Link sanoo:
btw, do you SI'ing?
Severi sanoo:
SI'ing? What that means?
Link sanoo:
self-injuring.
Severi sanoo:
Aa. And yes, I self-injuring myself. Nowadays not so often as year(s) ago.
Link sanoo:
ok. im SI'ing myself since i was 13 y.o. now as often as then. so almost everyday.
Link sanoo:
but no one was ever think that i might have serious problems. they just think that i try to beg some attention. it hurts when ppl treat me like this. im not a monster, lunatic or anything. i just feel very bad.
Severi sanoo:
I know the feeling.
Link sanoo:
you are like me. lonely and accused, and also mentally decay. but still you have good sense of humor and will to fight your way out this blackness. you got my respect, mate.
Severi sanoo:
Well.. I feel myself very confused right now. Thanks your words, I put them deep in my heart, so I don't forgot them.
Link sanoo:
i hope you could put me in your heart. may be then i would not be so lonely anymore. and i promise i would not hurt your heart!
Severi sanoo:
Now I'm embarassed. : D Blushing, because of your words.
Link sanoo:
haha.
Severi sanoo:
But my heart is reserved for another guy. If he would ever come back.
Link sanoo:
thats okay. i could still be your soulmate. and you could me my soulmate.
Sunday, July 26, 2009
Friday, July 24, 2009
Ahdistuskohtaus + psykoosi
helvetti alkoi puoli kolmen aikoihin aamuyöllä. mä kuulin ne äänet. ne puhu mulle. mä olin hereillä. kävin oksentamassa vessassa. pelkäsin, että mutsi kuulee. otin lääkkeitä. yritin nukkua. ne äänet ei jättäneet mua rauhaan. alko ahistaa. hyperventtiloin ja olin varma, että saan sydänkohtauksen ja kuolen. kävin herättääs äidin. se antoi mulle diapamia. otin sen. istuin sen kanssa keittiössä ja yritin rauhottua, hengittää.
kuulin ääniä. puhetta. ampiaisia. tappelevan miehen ja naisen. jotain outoja, ei ihmisiin yhdistettäviä ääniä.
oksensin toisen kerran. mutsi alko huolestumaan.
kävelin ympäriinsä asunnossa. mulla oli paha olla. halusin nukkua, väsytti saatanasti, mutta ne äänet häiritsi ja se, että mmmulla oli fyysiesti paha olo. oksetti aivan tajuttomasti. oksensinkin. kuten kerroin.
äiti sanoi soittavansa sairaalaan. löin sitä.
se säikähti ja sulkeutui makuuhuoneeseensa.
mä itkin. kuuntelin niitä ääniä ja itkin. ne sopotti jotain siitä miten mä olen paha ihminen ja miten mun pitäis tappaa itteni. lääkkeitä. suurimman osan mitä löysin, vedin naamaan. tosin melkoklailla turhaan, oksensin pian sen jälkeen taas.
sitten mä näin kun äidin makuuhuoneen oven alta tuli verta. tai niin mä ainakin kuvittelin silloin yöllä. potkin ovea, huusin.
ampiaisia. niitä oli joka paikassa. ahdisti. hyperventtiloin. pian joku yritti meidän ovesta sisään. soitti kelloa. äiti ryntäsi huoneesta avaamaan.
ja niin meikäläinen oli taas kerran aamuyöllä päivystyksen kautta osastolla. oksensin vielä muutaman kerran sairaalassa.
pääsin kotiin aamulla, kun kaikki oli taas kutakuinkin okei.
lääkärin vika, lääkkeitä ei olisi pitänyt mennä rukkailemaan suuntaan eikä toiseen. mutta olivat kuulemma liian raskaita mulle, mun elimistölle.
niin tai näin.
mua väsyttää tolkuttomasti. hävettääkin mun sekoilu. inhottaa olla tällainen vajavainen.
kuulin ääniä. puhetta. ampiaisia. tappelevan miehen ja naisen. jotain outoja, ei ihmisiin yhdistettäviä ääniä.
oksensin toisen kerran. mutsi alko huolestumaan.
kävelin ympäriinsä asunnossa. mulla oli paha olla. halusin nukkua, väsytti saatanasti, mutta ne äänet häiritsi ja se, että mmmulla oli fyysiesti paha olo. oksetti aivan tajuttomasti. oksensinkin. kuten kerroin.
äiti sanoi soittavansa sairaalaan. löin sitä.
se säikähti ja sulkeutui makuuhuoneeseensa.
mä itkin. kuuntelin niitä ääniä ja itkin. ne sopotti jotain siitä miten mä olen paha ihminen ja miten mun pitäis tappaa itteni. lääkkeitä. suurimman osan mitä löysin, vedin naamaan. tosin melkoklailla turhaan, oksensin pian sen jälkeen taas.
sitten mä näin kun äidin makuuhuoneen oven alta tuli verta. tai niin mä ainakin kuvittelin silloin yöllä. potkin ovea, huusin.
ampiaisia. niitä oli joka paikassa. ahdisti. hyperventtiloin. pian joku yritti meidän ovesta sisään. soitti kelloa. äiti ryntäsi huoneesta avaamaan.
ja niin meikäläinen oli taas kerran aamuyöllä päivystyksen kautta osastolla. oksensin vielä muutaman kerran sairaalassa.
pääsin kotiin aamulla, kun kaikki oli taas kutakuinkin okei.
lääkärin vika, lääkkeitä ei olisi pitänyt mennä rukkailemaan suuntaan eikä toiseen. mutta olivat kuulemma liian raskaita mulle, mun elimistölle.
niin tai näin.
mua väsyttää tolkuttomasti. hävettääkin mun sekoilu. inhottaa olla tällainen vajavainen.
Thursday, July 23, 2009
Psykologiaa.
1. TILA JOTA TAVOITTELEE TAI TAVOITTEIDEN MÄÄRITTÄMÄ KÄYTTÄYTYMINEN
Kärsii hyljeksimiensä epämieluisien asioiden vaikutuksista ja vastustaa
voimakkaasti niitä. Haluaa vain jätettävän itsensä rauhaan.
2. TILA JOSSA ON TAI NYKYTILANTEESEEN SOPIVA KAYTTÄYTYMINEN.
Etsii mahdollisuutta ilmaista itseään herkässä ja intiimissä ilmapiirissä, jossa
esteettisyyttä tai tunteellista herkkyyttä voi suojella ja kasvattaa.
3. ESTETYT TILAT TAI EPÄSOPIVA KÄYTTÄYTYMINEN NYKYTILANTEESSA.
Halukas tunne-sitoutumiseen ja kykenee saamaan tyydytystä seksuaalisesta
aktiviteetista.
Ahdistuu jos hänen tarpeitaan ja halujaan väärinymmärretään ja tuntee ettei ole
ketään johon turvautua ja luottaa. Itsekeskeinen ja siksi helposti loukkaantuva.
Yrittää rauhoittua ja selvitä yli-levottoman jakson jälkeen, haluton ja voimaton.
Muuttuu ärtyisäksi jos ei saa tarvitsemaansa lepoa ja rauhaa.
4. STRESSIN LÄHTEET.
Paineita seurauksena pettymyksestä joka johtanut kiihtymiseen.
Toteutumattomat toiveet aiheuttaneet epävarmuutta ja pelkoa. Tarvitsee
turvallisuudentunnetta ja uusien pettymysten välttämistä. Pelkää sivuuttamista tai
aseman ja maineen menettämistä. Uskoo ettei tulevaisuus tuo parannusta
tilanteeseen. Tämä negatiivinen asenne tekee vaatimukset liioitelluiksi ja
kieltäytyy järkevistä kompromisseista.
5. NYKYINEN ONGELMA.
Disappointment and the fear that there is no point to formulating fresh goals have led to anxiety, emptiness and an unadmitted self-contempt. His refusal to admit this leads to his adopting a
head-strong and defiant attitude.
Depleted vitality has created an intolerance for any further stimulation, or demands on his resources.
This feeling of powerlessness subjects him to agitation and acute distress. He reacts by considering that he has been victimized, and insists - with indignation, resentment and defiance - on being given his own way.
1. Musta 2. Sininen 3. Harmaa 4. Violetti 5. Punainen 6. Vihreä 7. Ruskea 8. Keltainen
1. Musta 2. Sininen 3. Violetti 4. Vihreä 5. Harmaa 6. Ruskea 7. Punainen 8. Keltainen
http://www.axlife.com/persoonallisuustesti/testi.html
Kärsii hyljeksimiensä epämieluisien asioiden vaikutuksista ja vastustaa
voimakkaasti niitä. Haluaa vain jätettävän itsensä rauhaan.
2. TILA JOSSA ON TAI NYKYTILANTEESEEN SOPIVA KAYTTÄYTYMINEN.
Etsii mahdollisuutta ilmaista itseään herkässä ja intiimissä ilmapiirissä, jossa
esteettisyyttä tai tunteellista herkkyyttä voi suojella ja kasvattaa.
3. ESTETYT TILAT TAI EPÄSOPIVA KÄYTTÄYTYMINEN NYKYTILANTEESSA.
Halukas tunne-sitoutumiseen ja kykenee saamaan tyydytystä seksuaalisesta
aktiviteetista.
Ahdistuu jos hänen tarpeitaan ja halujaan väärinymmärretään ja tuntee ettei ole
ketään johon turvautua ja luottaa. Itsekeskeinen ja siksi helposti loukkaantuva.
Yrittää rauhoittua ja selvitä yli-levottoman jakson jälkeen, haluton ja voimaton.
Muuttuu ärtyisäksi jos ei saa tarvitsemaansa lepoa ja rauhaa.
4. STRESSIN LÄHTEET.
Paineita seurauksena pettymyksestä joka johtanut kiihtymiseen.
Toteutumattomat toiveet aiheuttaneet epävarmuutta ja pelkoa. Tarvitsee
turvallisuudentunnetta ja uusien pettymysten välttämistä. Pelkää sivuuttamista tai
aseman ja maineen menettämistä. Uskoo ettei tulevaisuus tuo parannusta
tilanteeseen. Tämä negatiivinen asenne tekee vaatimukset liioitelluiksi ja
kieltäytyy järkevistä kompromisseista.
5. NYKYINEN ONGELMA.
Disappointment and the fear that there is no point to formulating fresh goals have led to anxiety, emptiness and an unadmitted self-contempt. His refusal to admit this leads to his adopting a
head-strong and defiant attitude.
Depleted vitality has created an intolerance for any further stimulation, or demands on his resources.
This feeling of powerlessness subjects him to agitation and acute distress. He reacts by considering that he has been victimized, and insists - with indignation, resentment and defiance - on being given his own way.
1. Musta 2. Sininen 3. Harmaa 4. Violetti 5. Punainen 6. Vihreä 7. Ruskea 8. Keltainen
1. Musta 2. Sininen 3. Violetti 4. Vihreä 5. Harmaa 6. Ruskea 7. Punainen 8. Keltainen
http://www.axlife.com/persoonallisuustesti/testi.html
Kamppi on vaarallinen paikka. Siellä törmää tuttuihin väistämättä.
Näin M:n tänään. Olin sen kämpilläkin. Puhuttiin spelttikeksien ja teen voimalla tilanteestamme. Eikä lapsellisesti puhuttu, vaan keskusteltiin vakavasti, kuin aikuiset ainakin.
Ollaan nyt puheväleissä. Jos se jotain merkitsee.
Ei se paljoa ole, mutta ehkä tarpeeksi.
Tunnen toivovani liikoja, odottavani, vaativani liikaa M:lta.
JOS se ei haluakaan antaa mulle anteeksi, ei haluakaan oikeasti olla missään väleissä mun kanssani, mutta haluaa silti puhua kaiken selväksi?
ÄÄÖÄÖÄÄÖÄÖÖÄÖÄÄ. Mä en kestä.
Näin M:n tänään. Olin sen kämpilläkin. Puhuttiin spelttikeksien ja teen voimalla tilanteestamme. Eikä lapsellisesti puhuttu, vaan keskusteltiin vakavasti, kuin aikuiset ainakin.
Ollaan nyt puheväleissä. Jos se jotain merkitsee.
Ei se paljoa ole, mutta ehkä tarpeeksi.
Tunnen toivovani liikoja, odottavani, vaativani liikaa M:lta.
JOS se ei haluakaan antaa mulle anteeksi, ei haluakaan oikeasti olla missään väleissä mun kanssani, mutta haluaa silti puhua kaiken selväksi?
ÄÄÖÄÖÄÄÖÄÖÖÄÖÄÄ. Mä en kestä.
Tuesday, July 21, 2009
I'm here without you baby but you're still on my lonely mind..
Joskus tunnen itseni perin yksinäiseksi. Etenkin silloin kun mietin kuolemaa.
Niin monta rakasta, tuttua ja vähemmän tuttua on mennyt oman käden kautta tai sairauden syömänä.
Minä itse olen silti yhä täällä. Jotenkin kummallisesti.. yhä tässä.
Loppujen lopuksi uskon elämän olevan hyvä asia. Tiedän oikeasti haluavani elää, olla olemassa. Olla olemassa kaikesta vittumaisuudesta huolimatta. Kaikesta siitä, mitä on joskus tapahtunut. Kaikesta siitä huolimatta, joka teki minut tällaiseksi.
Puhun taas itsestäni, valitettavasti.
Juttelin E:n kanssa tänään. Teki hyvää puhua sen kanssa, tällä kertaa tosin hieman järkevämmässä mielentilassa kuin viimeeksi, mutta silti. Jotenkin salaisesti kaipaan sitä aikaa sen kanssa. Sitä kaikkea yhteistä sen kanssa. Mutta tiedän, etten saa sitä takaisin. En nyt, en koskaan. Ja hyväksyn sen, mutta ei se ikävää poista, siltikään.
Olen ajatellut Mikaa enemmän kuin muuta, tänäänkin. Toivonut, että saisin rohkeutta soittaa. Tai että se voisi soittaa minulle. Tajuaisi, kuinka tärkeä on puhua ja viimeistellä asiat.
Joskus toivoisin, että olisi joku vielä yhä antamassa turpaan, etten erehtyisi liian itsevarmaksi ihmiseksi. Vaikkakin - mitä se auttaisi? Joutuisin esittämään kestävämpää kuin oikeasti olenkaan. Tässä vaiheessa se menisi jo pahoinpitelyn puolelle, ei sillä, etteikö olisi mennyt jo vuosia sitten. Mutta nyt ehkä olisin kyllin viisas tekemään siitä ilmoituksen, sen sijaan, että pelkästään ajattelisin sen olevan minulle ihan oikein - että olisin ansainnut sen.
Ja taas saapuu hiljaisuus - hetki, jolloin en tiedä, mitä sanoisin ja unohdun istumaan silmät kiinni ja kuuntelemaan taustalla soivaa 3DD:tä. Jotain, jonka voimalla lohdutin itseäni viimeeksi, kun en ollut M:n kanssa yhdessä. Ja helvetti, taas M. M siellä ja M täällä ja M mun päässä. Lähde jo hittoon, kun et takaisin aio kuitenkaan tulla.
Niin monta rakasta, tuttua ja vähemmän tuttua on mennyt oman käden kautta tai sairauden syömänä.
Minä itse olen silti yhä täällä. Jotenkin kummallisesti.. yhä tässä.
Loppujen lopuksi uskon elämän olevan hyvä asia. Tiedän oikeasti haluavani elää, olla olemassa. Olla olemassa kaikesta vittumaisuudesta huolimatta. Kaikesta siitä, mitä on joskus tapahtunut. Kaikesta siitä huolimatta, joka teki minut tällaiseksi.
Puhun taas itsestäni, valitettavasti.
Juttelin E:n kanssa tänään. Teki hyvää puhua sen kanssa, tällä kertaa tosin hieman järkevämmässä mielentilassa kuin viimeeksi, mutta silti. Jotenkin salaisesti kaipaan sitä aikaa sen kanssa. Sitä kaikkea yhteistä sen kanssa. Mutta tiedän, etten saa sitä takaisin. En nyt, en koskaan. Ja hyväksyn sen, mutta ei se ikävää poista, siltikään.
Olen ajatellut Mikaa enemmän kuin muuta, tänäänkin. Toivonut, että saisin rohkeutta soittaa. Tai että se voisi soittaa minulle. Tajuaisi, kuinka tärkeä on puhua ja viimeistellä asiat.
Joskus toivoisin, että olisi joku vielä yhä antamassa turpaan, etten erehtyisi liian itsevarmaksi ihmiseksi. Vaikkakin - mitä se auttaisi? Joutuisin esittämään kestävämpää kuin oikeasti olenkaan. Tässä vaiheessa se menisi jo pahoinpitelyn puolelle, ei sillä, etteikö olisi mennyt jo vuosia sitten. Mutta nyt ehkä olisin kyllin viisas tekemään siitä ilmoituksen, sen sijaan, että pelkästään ajattelisin sen olevan minulle ihan oikein - että olisin ansainnut sen.
Ja taas saapuu hiljaisuus - hetki, jolloin en tiedä, mitä sanoisin ja unohdun istumaan silmät kiinni ja kuuntelemaan taustalla soivaa 3DD:tä. Jotain, jonka voimalla lohdutin itseäni viimeeksi, kun en ollut M:n kanssa yhdessä. Ja helvetti, taas M. M siellä ja M täällä ja M mun päässä. Lähde jo hittoon, kun et takaisin aio kuitenkaan tulla.
Everything I know, and anywhere I go
It gets hard but it won't take away my love
And when the last one falls, when it's all said and done
it gets hard but it won't take away my love
Jaksaako vai ei? Vammasta. Ikävä. Kaikki.
T U L E takaisin, kuuletko, TULE takaisin.
Et sä kuule, kyllä mä sen tiedän. Mutta ei mua mikään silti estä huutamasta yöhön.
Mutta en nyt kuitenkaan viitsi huutaa, ettei naapurit herää. Ne ei kuitenkaan tykkää mun epätoivoisesta mölinästä.
...hankalaa kun ei tiedä minne mennä ja kenen syliin on luvallista mennä.. ja ennen kaikkea, odottaako sinua vai eikö odota..
Sunday, July 19, 2009
Toivontäytteinen sunnuntai.
Ehkä mä sittenkin selviän tästä kaikesta, EHKÄ mulla on mahdollisuus jatkaa elämää.
Ilman M:aa. Ehkä.
Olen tavannut ihmisiä, uusia ihmisiä, niin netissä kuin ihan livenäkin. Tehnyt asioita, jotka lievittää tuskaa, jonka olen itse saanut aikaan itsessäni.. Ja M:ssa. Toivon sydämeni pohjasta, että se jotenkin kummallisesti pystyisi antamaan anteeksi ja tulemaan takaisin. Tajuan kuitenkin, että mun on tehtävä helvetisti töitä sen eteen, että meidän suhde tulee joskus ees olemaan kaveritasolla. Niin paljon on tehtävä. Enkä todellakaan ole mikään ihmissuhde-ekspertti, en lue ihmisiä kuin avointa kirjaa. En aina edes ymmärrä itseäni, sitä miksi teen jotain, vaikka ei pitäisi.
Istuskelen koneella. Lähden kahdeksalta lenkille. Pakko mennä. Tahdon mennä. Selvittämään ajatuksiani.
Olen mesessä, juttelen K:n ja J:n kanssa. Sekä tekstailen yhden toisen J:n kanssa. Tuntuu pitkästä aikaa hyvältä olla yhteydessä ihmisiin, etenkin K:an, jonka kanssa tunnen juttelevani muutenkin liian vähän.
Tekstari-J on uusi tuttavuuteni, joku varsin nuori tyttö, joka hakee(?) minulta jotain "lohtua" elämänsä harmauteen. Sinällään ymmärrän hyvin - hain minäkin joskus lohtua toisilta ihmisiltä. Sellaisilta, jotka eivät oikeasti kyenneet minua auttamaan.
Mese-J on myöskin toinen uusi tuttavuuteni, 24 v. heteromies, joka jotenkin hassulla tavalla ymmärtää minua ja jonka kanssa tunnen jotenkin oudosti olevani samalla aaltopituudella. Ollaan toistaiseksi jutusteltu kaikesta mahdollisesta mitä mieleen on juolahtanut. Jotain mitä en ole ennen kenenkään kanssa tehnyt.
Pitäisi soittaa E:lle ja kertoa, että mitä päässäni liikkuu ja kysellä M-rintamasta. Mitään uutta tuskin on, mutta ei saa lakata toivomasta. Kumpa vaan saisin selvitettyä tämän kaiken, vaikka ei tässä paljoa selvittämistä olekaan. Minä mokasin. Mutta mitä voin tehdä korjatakseni virheeni?
En tiedä. Pystyn ja en pysty kuvittelemaan, miltä M:sta on mahtanut tuntua, kun olen särkenyt hänen luottamuksensa. Ja sen kaiken, mitä meillä oli.
Sen kaiken, mitä nyt suunnattomasti kaipaan. Mutta tiedän sen, että nyt on mentävä eteenpäin. Annettava ajankulua ja tehdä tehtävänsä - aikahan parantaa haavat.
Ehkä M:kin on jossain vaiheessa valmis keskustelemaan asiasta kunnolla. Ehkä. Ja jos ei - niin ymmärrän hyvin. Mutta mun ei pidä jäädä odottamaan sitä ja rypemään itsesäälissä. Ei todellakaan. Siirryn eteenpäin, M on valmis sitten kun on.
S soitti tänään. Kysyi mitä kuuluu! Oli tavattoman helpottavaa saada jutella hänen kanssaan. Vaihtaa kuulumisia. Suruja tosin oli hänelläkin, mutta sanoin, että kyllä niistä selviää. S sanoi, että tuska on voimavara, jota pitää vain osata käyttää oikein. Välillä sattuu ja välillä masentaa - se on elämää ja vain ponnistelemalla eteenpäin siitä selviää.
Jotenkin niin hämmentävää kuulla joltain itseään nuoremmalta jotain viisasta. Mutta joo.
Nyt olis se lenkki kohillaan. Kellokin on kahta vaille tasan kahdeksan.
Kiitti ja kuitti
" - Keijo "
Ilman M:aa. Ehkä.
Olen tavannut ihmisiä, uusia ihmisiä, niin netissä kuin ihan livenäkin. Tehnyt asioita, jotka lievittää tuskaa, jonka olen itse saanut aikaan itsessäni.. Ja M:ssa. Toivon sydämeni pohjasta, että se jotenkin kummallisesti pystyisi antamaan anteeksi ja tulemaan takaisin. Tajuan kuitenkin, että mun on tehtävä helvetisti töitä sen eteen, että meidän suhde tulee joskus ees olemaan kaveritasolla. Niin paljon on tehtävä. Enkä todellakaan ole mikään ihmissuhde-ekspertti, en lue ihmisiä kuin avointa kirjaa. En aina edes ymmärrä itseäni, sitä miksi teen jotain, vaikka ei pitäisi.
Istuskelen koneella. Lähden kahdeksalta lenkille. Pakko mennä. Tahdon mennä. Selvittämään ajatuksiani.
Olen mesessä, juttelen K:n ja J:n kanssa. Sekä tekstailen yhden toisen J:n kanssa. Tuntuu pitkästä aikaa hyvältä olla yhteydessä ihmisiin, etenkin K:an, jonka kanssa tunnen juttelevani muutenkin liian vähän.
Tekstari-J on uusi tuttavuuteni, joku varsin nuori tyttö, joka hakee(?) minulta jotain "lohtua" elämänsä harmauteen. Sinällään ymmärrän hyvin - hain minäkin joskus lohtua toisilta ihmisiltä. Sellaisilta, jotka eivät oikeasti kyenneet minua auttamaan.
Mese-J on myöskin toinen uusi tuttavuuteni, 24 v. heteromies, joka jotenkin hassulla tavalla ymmärtää minua ja jonka kanssa tunnen jotenkin oudosti olevani samalla aaltopituudella. Ollaan toistaiseksi jutusteltu kaikesta mahdollisesta mitä mieleen on juolahtanut. Jotain mitä en ole ennen kenenkään kanssa tehnyt.
Pitäisi soittaa E:lle ja kertoa, että mitä päässäni liikkuu ja kysellä M-rintamasta. Mitään uutta tuskin on, mutta ei saa lakata toivomasta. Kumpa vaan saisin selvitettyä tämän kaiken, vaikka ei tässä paljoa selvittämistä olekaan. Minä mokasin. Mutta mitä voin tehdä korjatakseni virheeni?
En tiedä. Pystyn ja en pysty kuvittelemaan, miltä M:sta on mahtanut tuntua, kun olen särkenyt hänen luottamuksensa. Ja sen kaiken, mitä meillä oli.
Sen kaiken, mitä nyt suunnattomasti kaipaan. Mutta tiedän sen, että nyt on mentävä eteenpäin. Annettava ajankulua ja tehdä tehtävänsä - aikahan parantaa haavat.
Ehkä M:kin on jossain vaiheessa valmis keskustelemaan asiasta kunnolla. Ehkä. Ja jos ei - niin ymmärrän hyvin. Mutta mun ei pidä jäädä odottamaan sitä ja rypemään itsesäälissä. Ei todellakaan. Siirryn eteenpäin, M on valmis sitten kun on.
S soitti tänään. Kysyi mitä kuuluu! Oli tavattoman helpottavaa saada jutella hänen kanssaan. Vaihtaa kuulumisia. Suruja tosin oli hänelläkin, mutta sanoin, että kyllä niistä selviää. S sanoi, että tuska on voimavara, jota pitää vain osata käyttää oikein. Välillä sattuu ja välillä masentaa - se on elämää ja vain ponnistelemalla eteenpäin siitä selviää.
Jotenkin niin hämmentävää kuulla joltain itseään nuoremmalta jotain viisasta. Mutta joo.
Nyt olis se lenkki kohillaan. Kellokin on kahta vaille tasan kahdeksan.
Kiitti ja kuitti
" - Keijo "
Hyvää huomenta
Aika ottaa itseään niskasta kiinni, kirjoittaa jotain muutakin kuin epätoivoa.
Jotain muuta...
Mitä olen tehnyt?
Ikävöinyt. Ikävöinyt niin suunnattomasti. Iltaisin on ollut paha olla - olen itkenyt, kävellyt edes takaisin ja istunut ja tuijottanut M:n kuvaa, niin säälittävältä kuin kuulostaakin.
Yhtenä iltana istuin puhelimen kanssa M:n numero esillä ja tärisin, koska olisin halunnut soittaa, mutta en uskaltanut. Enkä uskalla vieläkään.
Jotain muuta...
Mitä olen tehnyt?
Ikävöinyt. Ikävöinyt niin suunnattomasti. Iltaisin on ollut paha olla - olen itkenyt, kävellyt edes takaisin ja istunut ja tuijottanut M:n kuvaa, niin säälittävältä kuin kuulostaakin.
Yhtenä iltana istuin puhelimen kanssa M:n numero esillä ja tärisin, koska olisin halunnut soittaa, mutta en uskaltanut. Enkä uskalla vieläkään.
"Ei haittaa, jos pidät nekrofiliasta."
"Mutta haittaisiko sinua jos hoitelisin itseni samalla kun esim. katselisin kuvaasi?"
Mikään ei saa tehokkaammin sanattomaksi.
Voi itku mun sairasta elämääni.
Mikään ei saa tehokkaammin sanattomaksi.
Voi itku mun sairasta elämääni.
Friday, July 17, 2009
Tuesday, July 14, 2009
Monday, July 13, 2009
Juoksen kunnes sydän pysähtyy.
Joka ikinen sekuntti, minuutti, tunti en ajattele mitään muuta kuin M:a ja sitä, kuinka tekoni mahtoi loukata häntä. Hänen tunteitaan. Jos hän kerran merkitsee minulle maailmaa, kaikkea, miksi annoin tapahtua näin?
Tietty me ollaan tapeltu paljon ja eniten minun ongelmieni takia. M sanoo totuuden, tiedän sen, mutta en kykene aina uskomaan sitä. M sanoo, ettei minussa ole vikaa, mutta itse näen sen suurimman vian, kun katson peiliin. M ei tiedä kaikkia ajatuksiani, eikä oikeastaan kukaan muukaan.
Olen sairas ihminen, olen aina ollut. Henkisesti lähinnä. En tiedä, että miksi minulle kävi näin. Miksi minusta tuli tällainen.
Kiusaamisen, alkoholisti vanhemman ja ainaisen väkivallan takia? En usko. Ehkä niillä on ollut vaikutuksensa asiaan, en sitä kiellä. Mutta uskon, että suurin syy on minussa.
Olen antanut periksi. Luovuttanut. Lakannut yrittämästä.
Ehkä olisi aika ottaa takaisin se virhe. Alkaa yrittämään, panostamaan tosissaan elämääni. Tiedän, etten voi, enkä haluaisikaan, elää näin lopunikääni. Työstän asioita mielessäni ja työstän niitä psykan kanssa. Menneitä kokemuksia, joiden en ole tajunnut vaikuttavan elämääni vieläkin.
Ehkä tää kaikki on joskus kunnialla ohi.
Ehkä mä olen joskus normaali ihminen.
Ehkä joku vielä joskus avaa sydämensä mulle.
Vaikka mä teen virheitä.
Ehkä joskus.
Nyt pitäisi keskittyä kuitenkin tähän hetkeen. Siihen, että pystyisin edes puhumaan M:n kanssa tapahtuneesta.
Tietty me ollaan tapeltu paljon ja eniten minun ongelmieni takia. M sanoo totuuden, tiedän sen, mutta en kykene aina uskomaan sitä. M sanoo, ettei minussa ole vikaa, mutta itse näen sen suurimman vian, kun katson peiliin. M ei tiedä kaikkia ajatuksiani, eikä oikeastaan kukaan muukaan.
Olen sairas ihminen, olen aina ollut. Henkisesti lähinnä. En tiedä, että miksi minulle kävi näin. Miksi minusta tuli tällainen.
Kiusaamisen, alkoholisti vanhemman ja ainaisen väkivallan takia? En usko. Ehkä niillä on ollut vaikutuksensa asiaan, en sitä kiellä. Mutta uskon, että suurin syy on minussa.
Olen antanut periksi. Luovuttanut. Lakannut yrittämästä.
Ehkä olisi aika ottaa takaisin se virhe. Alkaa yrittämään, panostamaan tosissaan elämääni. Tiedän, etten voi, enkä haluaisikaan, elää näin lopunikääni. Työstän asioita mielessäni ja työstän niitä psykan kanssa. Menneitä kokemuksia, joiden en ole tajunnut vaikuttavan elämääni vieläkin.
Ehkä tää kaikki on joskus kunnialla ohi.
Ehkä mä olen joskus normaali ihminen.
Ehkä joku vielä joskus avaa sydämensä mulle.
Vaikka mä teen virheitä.
Ehkä joskus.
Nyt pitäisi keskittyä kuitenkin tähän hetkeen. Siihen, että pystyisin edes puhumaan M:n kanssa tapahtuneesta.
Sunday, July 12, 2009
Tears in to wine.
Tappelua tappelun perään M:n kanssa. Lopulta se sanoo, että ei halua enää olla mun kanssa.
Tulen kotiin. Tappelen mutsin kanssa taas.
Mutsi huutaa ja raivoaa aikansa. Antaa lopulta olla.
Istun huoneeni lattialla. Voimattomana, luovuttaneena.
Olen jotenkin hukassa. Kadonnut. Menettänyt ihmisyyteni, merkitykseni. Pelkkä tyhjä kuori.
Jossakin mieleni syvyyksissä tunnen kivun, tuskan, epätoivon, ikävän.
On niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Kukaan ei ymmärrä. Ei pysty kuvittelemaan, miltä musta tuntuu.
Enkä minä osaa kertoa.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itken.
En tiedä mitä tekisin nyt. Minne menisin. Miksi menisin. Kaikki on niin samantekevää.
Itken.
Toivon, että joku jaksaisi olla tukenani nyt. Olisi joku, jolle soittaisin.
J, K, K, T, A, I, I, M, M, M, L, L, S, O... E.
E:lle soittaisin. Soitinkin.
Se kuunteli, kun minä änkytin, itkin, niiskutin, ruikutin jotain epämääräistä kaikesta tapahtuneesta. Siitä, miten "vahingossa" menin sänkyyn sen tytön kanssa ja miten M:n kanssa meni poikki. Ja miten olen niin sekaisin, että en tiedä, mitä tekisin ja että mieleni tekisi tappaa itseni tai satuttaa jotenkin itseäni ja että tappelin taas mutsin kanssa, joka sekään ei jaksa minua. Ja sitä rataa.
E kuunteli hiljaa. Puhui vähän, mutta oikeita sanoja. Jotain sellaista, mistä tajusin sen ymmärtävän, tai jos ei nyt ymmärtävän, niin ei ainakaan tuomitsevan suoraan. Heti. Tai vaikka olisi tuominnutkin, niin ei se sitä ainakaan näyttänyt.
"Anna M:lle aikaa rauhoittua, kyllä te vielä asiat kuntoon saatte."
Mä en kestä itseäni. Siltikään.
Tulen kotiin. Tappelen mutsin kanssa taas.
Mutsi huutaa ja raivoaa aikansa. Antaa lopulta olla.
Istun huoneeni lattialla. Voimattomana, luovuttaneena.
Olen jotenkin hukassa. Kadonnut. Menettänyt ihmisyyteni, merkitykseni. Pelkkä tyhjä kuori.
Jossakin mieleni syvyyksissä tunnen kivun, tuskan, epätoivon, ikävän.
On niin sanoinkuvaamattoman paha olla. Kukaan ei ymmärrä. Ei pysty kuvittelemaan, miltä musta tuntuu.
Enkä minä osaa kertoa.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan itken.
En tiedä mitä tekisin nyt. Minne menisin. Miksi menisin. Kaikki on niin samantekevää.
Itken.
Toivon, että joku jaksaisi olla tukenani nyt. Olisi joku, jolle soittaisin.
J, K, K, T, A, I, I, M, M, M, L, L, S, O... E.
E:lle soittaisin. Soitinkin.
Se kuunteli, kun minä änkytin, itkin, niiskutin, ruikutin jotain epämääräistä kaikesta tapahtuneesta. Siitä, miten "vahingossa" menin sänkyyn sen tytön kanssa ja miten M:n kanssa meni poikki. Ja miten olen niin sekaisin, että en tiedä, mitä tekisin ja että mieleni tekisi tappaa itseni tai satuttaa jotenkin itseäni ja että tappelin taas mutsin kanssa, joka sekään ei jaksa minua. Ja sitä rataa.
E kuunteli hiljaa. Puhui vähän, mutta oikeita sanoja. Jotain sellaista, mistä tajusin sen ymmärtävän, tai jos ei nyt ymmärtävän, niin ei ainakaan tuomitsevan suoraan. Heti. Tai vaikka olisi tuominnutkin, niin ei se sitä ainakaan näyttänyt.
"Anna M:lle aikaa rauhoittua, kyllä te vielä asiat kuntoon saatte."
Mä en kestä itseäni. Siltikään.
Saturday, July 11, 2009
Tuesday, July 7, 2009
Vitun vitun vittu.
Älä ikinä tappele rakkaimpasi kanssa.
Älä ainakaan ikinä juo sen jälkeen päätä täyteen.
Äläkä ainakaan petä kenenkään randomin teinihuoran kanssa.
Oli niin saatanan kiva herätä jostain mestoilta jonkun sohvalta jonkun tuntemattoman tytön/naisen vierestä. Alasti vieläpä. Ja etenkin kiva, kun joku, kämpän omistaja(?), tuli vihjailemaan, että meillä oli ollut aikamoinen meno yöllä.
Etenkään kun en itse muista tapahtuneesta mitään.
Mutsi oli soitellut.
M oli soitellut.
67 vastaamatonta puhelua.
44 saapunutta viestiä.
Vitun vittu, tosiaan.
Miten mä tän ikinä selitän kenellekään?
Älä ikinä tappele rakkaimpasi kanssa.
Älä ainakaan ikinä juo sen jälkeen päätä täyteen.
Äläkä ainakaan petä kenenkään randomin teinihuoran kanssa.
Oli niin saatanan kiva herätä jostain mestoilta jonkun sohvalta jonkun tuntemattoman tytön/naisen vierestä. Alasti vieläpä. Ja etenkin kiva, kun joku, kämpän omistaja(?), tuli vihjailemaan, että meillä oli ollut aikamoinen meno yöllä.
Etenkään kun en itse muista tapahtuneesta mitään.
Mutsi oli soitellut.
M oli soitellut.
67 vastaamatonta puhelua.
44 saapunutta viestiä.
Vitun vittu, tosiaan.
Miten mä tän ikinä selitän kenellekään?
Wednesday, July 1, 2009
Maksalaatikkoa, suklaakeksejä ja kortsuja.
Miksu pyysi mua käymään kaupassa matkalla heille. Ostoslista näytti siltä, että kaivattiin popkornia, Kazanille maksalaatikkoa ja suklaakeksejä.
Popkornia _en_ löytänyt mistään. Voi olla, että hain jostain vääriltä hyllyiltä tai jotain. Mutta en nyt kuitenkaan löytänyt niitä mistään. Suklaakeksit ja maksalaatikon kyllä löysin. Ja paketti kortsujakin eksyi mukaan.
Kyllä ihmisillä oli taas tuijotettavaa, kun minä tungin itseni kassalle näine varsin outoine ostoksineni. Todella romanttinen ilta luvassa.. kyllä joo.
Ei se tuijottelu tällä kertaa sentään niin pahaa ollut, kun silloin kun ostettiin M:n kanssa yhdessä kortsuja ja seistiin käsi kädessä vielä kassajonossa. Oi voi. Se oli kyllä ahdistavin ja noloin kerta kaupassa ikinä.
Toisinaan toivon, että seurustelisin vielä tytön kanssa. Olisi niin monet asiat paljon helpompia silloin. Tai no, helpompia ja helpompia.
En ole vieläkään varma, että olenko M:n kanssa onnellinen. Tai voinko edes ylipäätään olla kenenkään kanssa onnellinen.
En tiedä, voinko olla onnellinen edes itseni kanssa. Niin kummallinen kuin olenkin.
Hyviksi asioiksi pitäisi tällä hetkellä laskea se, etten ole viiltänyt pahemmin. En ole yrittänyt kontrolloida syömistäni, vaikka silti olen liikkunut varsin paljon, mutta se ei haittaa, niin kauan kuin syön asiallisesti. Lääkkeet olen yrittänyt ottaa ajallaan, mutta ei sekään aina ole ihan onnistunut.
Terapia jatkuu, mutta antaa sen jatkua.
Didii.
Ja nyt istun M:llä.
Puhuttiin sen kanssa tänään rakkaudesta.
Mietittiin, että kuinka paljon me rakastetaan toisiamme.
M sitten heitti, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa. Mulle tuli mieleen Sielun Veljien yksi kipale ja M tunnustikin poimineensa lauseen sieltä.
Mutta sinällään kun mietin, niin M:n suusta tuo lause on aika paljon. Sillä se kun on uskonnollinen ihminen, uskoo Jumalaan ja muuhun sellaiseen, niin.. Se, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa, on paljon. Jos sitä nyt ihan kirjaimellisesti tarkoittikaan edes.
Muttaah.. pitää syödä nyt jotain, kun on nälkä.
Yöstä tulee varmaan melko kuuma. Haha.
Popkornia _en_ löytänyt mistään. Voi olla, että hain jostain vääriltä hyllyiltä tai jotain. Mutta en nyt kuitenkaan löytänyt niitä mistään. Suklaakeksit ja maksalaatikon kyllä löysin. Ja paketti kortsujakin eksyi mukaan.
Kyllä ihmisillä oli taas tuijotettavaa, kun minä tungin itseni kassalle näine varsin outoine ostoksineni. Todella romanttinen ilta luvassa.. kyllä joo.
Ei se tuijottelu tällä kertaa sentään niin pahaa ollut, kun silloin kun ostettiin M:n kanssa yhdessä kortsuja ja seistiin käsi kädessä vielä kassajonossa. Oi voi. Se oli kyllä ahdistavin ja noloin kerta kaupassa ikinä.
Toisinaan toivon, että seurustelisin vielä tytön kanssa. Olisi niin monet asiat paljon helpompia silloin. Tai no, helpompia ja helpompia.
En ole vieläkään varma, että olenko M:n kanssa onnellinen. Tai voinko edes ylipäätään olla kenenkään kanssa onnellinen.
En tiedä, voinko olla onnellinen edes itseni kanssa. Niin kummallinen kuin olenkin.
Hyviksi asioiksi pitäisi tällä hetkellä laskea se, etten ole viiltänyt pahemmin. En ole yrittänyt kontrolloida syömistäni, vaikka silti olen liikkunut varsin paljon, mutta se ei haittaa, niin kauan kuin syön asiallisesti. Lääkkeet olen yrittänyt ottaa ajallaan, mutta ei sekään aina ole ihan onnistunut.
Terapia jatkuu, mutta antaa sen jatkua.
Didii.
Ja nyt istun M:llä.
Puhuttiin sen kanssa tänään rakkaudesta.
Mietittiin, että kuinka paljon me rakastetaan toisiamme.
M sitten heitti, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa. Mulle tuli mieleen Sielun Veljien yksi kipale ja M tunnustikin poimineensa lauseen sieltä.
Mutta sinällään kun mietin, niin M:n suusta tuo lause on aika paljon. Sillä se kun on uskonnollinen ihminen, uskoo Jumalaan ja muuhun sellaiseen, niin.. Se, että se rakastaa mua enemmän kuin Jumalaa, on paljon. Jos sitä nyt ihan kirjaimellisesti tarkoittikaan edes.
Muttaah.. pitää syödä nyt jotain, kun on nälkä.
Yöstä tulee varmaan melko kuuma. Haha.
Monday, June 29, 2009
Thursday, June 18, 2009
Look at you, you never wrong.
Kateus on yksi kuolemansynneistä.
Miksi emme kaikki vain voisi olla iloisia toisten saavutuksista kateuden, mustasukkaisuuden ja muiden negatiivisten tunteiden sijaan?
Kun perhettään ei kuitenkaan voi valkata - ei sitä, mistä ja kenestä on lähtöisin.
Miksi emme kaikki vain voisi olla iloisia toisten saavutuksista kateuden, mustasukkaisuuden ja muiden negatiivisten tunteiden sijaan?
Kun perhettään ei kuitenkaan voi valkata - ei sitä, mistä ja kenestä on lähtöisin.
Sitä paitsi, jaettu ilo on kaksin kertainen ja jaettu suru puolittuu.
Olkaamme vastedes iloisia niistä ihmisistä, joita meillä on ympärillämme.
Yrittäkäämme ymmärtää, että se mitä toisilla on ja se mitä toiset saa, ei ole meiltä pois, jos emme kadehdi heitä.
Wednesday, June 17, 2009
Jee, we should be smiling all the dayy.. :--DDD
Näin M:n tänään kaupungilla. Treffit oli siellä ja M:llä oli mukana uusi omituinen koiransa Kazan.
Ja mä näin miten se loisti innosta, ilosta ja ylpeydestä ! (Kiusasinkin sitä siinä sanomalla sitä ylpeäksi isäksi. :--D)
Mä sitten marisin sille taas - yritin latistaa tunnelmaa, kun se multa nykyään onnistuu varsin hyvin - että miten musta on ihanaa, kun ihmiset on hyvällä tuulella, mutta se myös jollakin etäisellä tavalla masentaa mua, koska mä en itse aina välttämättä ole mitenkään aurinkoinen. Päinvastoin, joku myrskynmerkki ennemminkin.
M sitten totesi siihen virnistäen "älä anna sen [pahan olon] häiritä".
Tajusin, että en saa antaa oman onnettomuuteni häiritä ja määräillä mun elämääni. Jos mä haluan iloita mun kavereideni kanssa, mähän saatana iloitsen !
Ja mä näin miten se loisti innosta, ilosta ja ylpeydestä ! (Kiusasinkin sitä siinä sanomalla sitä ylpeäksi isäksi. :--D)
Mä sitten marisin sille taas - yritin latistaa tunnelmaa, kun se multa nykyään onnistuu varsin hyvin - että miten musta on ihanaa, kun ihmiset on hyvällä tuulella, mutta se myös jollakin etäisellä tavalla masentaa mua, koska mä en itse aina välttämättä ole mitenkään aurinkoinen. Päinvastoin, joku myrskynmerkki ennemminkin.
M sitten totesi siihen virnistäen "älä anna sen [pahan olon] häiritä".
Tajusin, että en saa antaa oman onnettomuuteni häiritä ja määräillä mun elämääni. Jos mä haluan iloita mun kavereideni kanssa, mähän saatana iloitsen !
Friday, June 12, 2009
Savu nuolee raunioita.
Tiedäthän, miltä tuntuu
lämmittää käsiään
palaneiden kotien tuhkassa..
~ CMX - Ruoste
Mä olen jotenkin ihan täysin tyhjän päällä. Tuntuu, ettei mulla ole oikein paikkaa minne mennä tässä maailmassa. Äiti ei paljoa välitä mun tulevaisuudesta. Enkä mä voi sitä syyttää, tiedän olevani rasittava toistaessani uudestaan ja uudestaan niitä samoja virheitä. Tekeväni jopa tahallani joitan asioita. Mutta se on mun tapani käsitellä asioita. Väärä tapa. Mä olen väärään kasvanut, enkä kai koskaan osaa aikuistua. En tiedä, että mihin minusta on puolet jäänyt. Jonnekin kadonnut kaiketi.
M:n luokse olen aina tervetullut. Mun pitäisi käydä hänen kanssaan yksi syvällinen ja tärkeä keskustelu meidän suhteesta ja minun tunteistani ja ajatuksistani, koska en ole varma, että mitä häntä kohtaan tunnen. Pelkkää hyvää ystävyyttä vai rakastanko häntä todella? En ole varma. En tiedä enää. Enkä tiedä, että miksi en sitä yhtäkkiä tiedä.
Olen kai ajatellut liikaa. Liikaa menneitä. Kaivannut ihmisiä ja tajunnut miten olen E:tä joskus rakastanut. Miten mun sydän on palanut halusta olla sen naisen lähettyvillä.
Silloin ensimmäisellä seurustelukerralla M:n kanssa mulla oli se samanlainen tunne. Mun sydän paloi. Mä tunsin olevani vahva ja onnellinen ja turvassa. Mä tunnen niin nytkin, mutta en samalla tavalla. Ehkä tää suhde on muuttunut jo ns. "arjeksi", ehkä meidän olisi aika ottaa uusi askel eteenpäin.
Ehkä.
...en tiedä.
Mä pystyin joskus elämään täysipainoista, normaalia elämää. Mutta sitten tuli masennus, ahdistus, anoreksia ja mä en enää pystynytkään käyttäytymään normaalisti. Sitten tuli muitakin mielenterveyshäiriöitä, tai -ongelmia, eikä mulla ollut enää kykyä toimia normaalisti. Mä olin ja olen vieläkin ihan lukossa itseni kanssa. Mä en enää osaa puhua ihmisille, mä en enää edes tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Mä en yhtäkkiä enää ymmärräkään omaa lajiani. Ja se jotenkin tekee mun elämästäni niin yksinäisen. Se, etten mä ymmärrä toisia ihmisiä, mutta ihmisten lisäksi mä en ymmärrä mitään muitakaan otuksia. Tarkoitan siis eläimiä. Enkä mä ole koskaan pahemmin edes ymmärtänyt. Enkä mä oikeastaan ole edes yrittänyt. En mä vaan tajua, että mitä sielujensympatiaa joku kokee omistaessaan koiran. M yritti mulle joskus selittää sitä, mutta mä en ymmärtänyt.
Tunnen itseni tällä hetkellä varsin säälittäväksi, ruikuttavaksi paskaksi.
Tällaista on mun elämäni ja mä en voi muuta kuin hyväksyä sen ja yrittää korjata ja rakentaa sitä uudelleen. Pikku hiljaa.
Mun olisi varmaan parasta mennä nukkumaan tältä illalta. Väsyttää niin mielettömästi. Pelkään tosin, että päässä pyörii oma epävarmuuteni M:n ja mun suhteeni vuoksi, mutta ehkä mä ehdin jutella sen kanssa siitä huomenna. Aion jutella asiat selviksi, kokonaan juuria myöten.
Niin..
Hei, katso kuinka hiljaa
kaikki käy, mutta vuodet on lyhyet .
Ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla
minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan.
Niin, kirjat ja paperit.
Ehkä myös huonekalut ja muistot.
Kaikki valheet, jotka tulevat elämän tielle.
Kaikki hyvä, mikä estää näkemästä.
(yllä mainitusta kappaleesta)
Thursday, June 11, 2009
Psykologi kello 14 reikäleipä.
Puhuttiin rakkaudesta ja siitä, miltä tuntuu olla rakastettu ja miltä tuntuu rakastaa.
Puheenaihe lähti minulta, vaikka olisi oikeastaan ollut tärkeämpiäkin puheenaiheita. Mutta. Kesän ja minun ja M:n uuden alun kunniaksi.
M tekee mut toisaalta hyvin onnelliseksi. Toisaalta taas koen tietynlaista haikeutta. En tiedä miksi. Pelkään, etten oikeasti, sisimmässäni rakasta M:aa tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, että olisin hänen kanssaan vain siksi, että minulla olisi joku huolehtimassa minusta. Sillä sitähän se alunperin kai oli E:kin kanssa. E piti minusta huolta, kunnes hän sitten lopulta heitti vitsillä, että meillä voisi kuvitella olevan vaikka vakituinen suhde. Ja tsädääm, siksihän se muuttui lopulta.
M tosin oli heti asiassa. Se heti tiesi, että haluaa olla mun kanssani. Ja se oli niin outoa. Enkä osannut silloin kuvitella itseäni toisen pojan kanssa. Enkä ainakaan M:n kanssa, johtuen sen silloisesta varsin punkkarimaisesta ulkonäöstä, joka tosin oli silloin enemmän kuin punkkarimainen. (Nyt se on onneksi vähän rauhoittanut ulkonäköään enemmän suuntaan "asiallinen" ja "normaali", tosin se on vielä kaukana normaalista, koska kyllä se letin väri yhä vaihtelee lähes viikottain mustasta kirkkaan keltaiseen, riippuen millä fiiliksillä äijä on liikenteessä.)
Ja kun mä taas itse olen.. joku entisen gootin ja rokkarin epämääräinen sekoitus. En mä osaa luonnehtia itseäni miksikään enää. Enkä oikein edes yritä kuulua mihinkään genreen. Toisin kuin E:n aikoina, kun olin olevinani mikälieblackmetalistigoottiturhake. Hah. E tosin yllytti mua. Tee sitä ja osta se, näyttäisit siinä hyvältä. Ja minä tein kuten se sanoi, hain hyväksyntää silloin ja haen vieläkin.
Mutta takaisin rakkauteen.
Enkä mä ole enää edes varma, että puhunko mä rakkaudesta vai onnellisuudesta. Rakastanko mä M:aa? Musta ajatus siitä, että sille kävisi jotain tuntuu niin pelottavalta ja ahdistavalta. Mutta ajatus suhteen loppumisesta taas tuntuu ahdistavalta myös, mutta se ahdistus tuntuu sellaiselta, että pääsisin sen ylitse kyllä. Olenhan mä jo kerran päässyt.
Mutta onko se tosiaan niin, että M tekee mut vain onnelliseksi? Että mulla on vain joku, joka pitää musta huolta? Joku, joka rakastaa mua ja antaa mulle hyväksyntää?
Mutta annanko mä itse mitään takaisin. Rakastanko mä oikeasti. Välitänkö mä oikeasti. Teenkö mä M:aa onnelliseksi.
Mua pelottaa nää ajatukset. Sillä jos tää kaikki onkin ikään kuin turhaa, jos mä en oikeasti välitäkään M:sta yhtään. Se pelottaa.
Mutta toisaalta, olisiko meillä intiimejä hetkiä, jos mä en välittäisi oikeasti?
Mitä on rakkaus?
Miten se määritellään?
Puhuttiin rakkaudesta ja siitä, miltä tuntuu olla rakastettu ja miltä tuntuu rakastaa.
Puheenaihe lähti minulta, vaikka olisi oikeastaan ollut tärkeämpiäkin puheenaiheita. Mutta. Kesän ja minun ja M:n uuden alun kunniaksi.
M tekee mut toisaalta hyvin onnelliseksi. Toisaalta taas koen tietynlaista haikeutta. En tiedä miksi. Pelkään, etten oikeasti, sisimmässäni rakasta M:aa tarpeeksi. Välillä tuntuu siltä, että olisin hänen kanssaan vain siksi, että minulla olisi joku huolehtimassa minusta. Sillä sitähän se alunperin kai oli E:kin kanssa. E piti minusta huolta, kunnes hän sitten lopulta heitti vitsillä, että meillä voisi kuvitella olevan vaikka vakituinen suhde. Ja tsädääm, siksihän se muuttui lopulta.
M tosin oli heti asiassa. Se heti tiesi, että haluaa olla mun kanssani. Ja se oli niin outoa. Enkä osannut silloin kuvitella itseäni toisen pojan kanssa. Enkä ainakaan M:n kanssa, johtuen sen silloisesta varsin punkkarimaisesta ulkonäöstä, joka tosin oli silloin enemmän kuin punkkarimainen. (Nyt se on onneksi vähän rauhoittanut ulkonäköään enemmän suuntaan "asiallinen" ja "normaali", tosin se on vielä kaukana normaalista, koska kyllä se letin väri yhä vaihtelee lähes viikottain mustasta kirkkaan keltaiseen, riippuen millä fiiliksillä äijä on liikenteessä.)
Ja kun mä taas itse olen.. joku entisen gootin ja rokkarin epämääräinen sekoitus. En mä osaa luonnehtia itseäni miksikään enää. Enkä oikein edes yritä kuulua mihinkään genreen. Toisin kuin E:n aikoina, kun olin olevinani mikälieblackmetalistigoottiturhake. Hah. E tosin yllytti mua. Tee sitä ja osta se, näyttäisit siinä hyvältä. Ja minä tein kuten se sanoi, hain hyväksyntää silloin ja haen vieläkin.
Mutta takaisin rakkauteen.
Enkä mä ole enää edes varma, että puhunko mä rakkaudesta vai onnellisuudesta. Rakastanko mä M:aa? Musta ajatus siitä, että sille kävisi jotain tuntuu niin pelottavalta ja ahdistavalta. Mutta ajatus suhteen loppumisesta taas tuntuu ahdistavalta myös, mutta se ahdistus tuntuu sellaiselta, että pääsisin sen ylitse kyllä. Olenhan mä jo kerran päässyt.
Mutta onko se tosiaan niin, että M tekee mut vain onnelliseksi? Että mulla on vain joku, joka pitää musta huolta? Joku, joka rakastaa mua ja antaa mulle hyväksyntää?
Mutta annanko mä itse mitään takaisin. Rakastanko mä oikeasti. Välitänkö mä oikeasti. Teenkö mä M:aa onnelliseksi.
Mua pelottaa nää ajatukset. Sillä jos tää kaikki onkin ikään kuin turhaa, jos mä en oikeasti välitäkään M:sta yhtään. Se pelottaa.
Mutta toisaalta, olisiko meillä intiimejä hetkiä, jos mä en välittäisi oikeasti?
Mitä on rakkaus?
Miten se määritellään?
M <3
Sadness involved my heart,
not being able to love you.
Confusion overpowered my head,
not knowing what to do about us.
All I wanted was you, with me.
Forever in my heart...
not being able to love you.
Confusion overpowered my head,
not knowing what to do about us.
All I wanted was you, with me.
Forever in my heart...
Tuesday, June 9, 2009
Terveisiä Virosta.
Ja matkaanhan ei pitänyt kestää kuin päivä, mutta siihenhän meni sitten kolme päivää.
Ja tietenkin onnistuin jättämään kännykkäni kotiin, kun tuli kiire laivalle.
Ja lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana mulla, paitsi pakolliset rauhottavat a-kohtausten varalta.
M päätti haluta uuden koiran, löytökoiran Virosta. Se soitti mulle lauantai-iltana, että hei, lähekkö käymään Virossa huomenna. Se selitti suunnitelmansa, että tultaisiin jo samana iltana takaisin.
Matka Viroon sujui oikeastaan ihan kivasti, mikään ei ennakoinut tulevia ongelmia. Tosin ehkä se, että M tuijotti jotain kaveria, eikä kuunnellut kun selitin sille, kuinka sen seura piristi mua. Tönäsimpä sitä siinä, mutta se ei reagoi kuin nousemalla ylös ja sanomalla, että oota mä käyn iskees ton tyypin ja sitten se käveli sen tuijottamansa tyypin luokse. Tunsin pientä kateutta, kun se niin luontevasti tunkeutui sen pojan seuraan ja alko jutustelemaan. Mustasukkaisuutta sitten enemmän siitä, että se noin vaan marssii jonkun luokse vielä mun silmieni edessä ja jättää mut yksin! Mä siinä sitten pahanilmanlintuna tuijottelin sen ja sen vieraan kaverin juttelua.
Sitten M tuli takaisin ja se vieras kaveri tuli sen mukana.
"K, den här min pojkvän S. S, tässä on mun yksi nettikaverini K."
M esitteli ja alkoi kyselemään K:lta ruotsiksi, että mitä se teki Tallinnaan menevällä laivalla. Se vähä mitä mä niiden keskustelusta ymmärsin, oli se, että K opiskeli Suomessa ja oli menossa vissiin jollekin... sanotaan vaikka 'tutulleen' käymään. K sitten yritti saada jotain juttua mun kanssani aikaan myös, mutta mä menin jotenkin niin lukkoon siinä tilanteessa, että mun ruotsin kielen sanavarastoni ei tuntunut sillä hetkellä olevan kuin muutaman sanan verran.
(C'mon! Viimeksi joskus todistuksessa komeili yhdeksikköinen ruotsin kohdalla ja nyt äijä ei osaa sanaakaan! Mikä häpeä.)
Ne sitten päätyivät K:n kanssa, M ja K siis, vaihtamaan puhelinnumeroita ja lupasivat meilata toisilleen. Ja kun laiva viimein saapui Tallinnaan M ei voinut olla sanomatta, että hän oli menossa hakemaan uutta koiraansa. K virnisti ja totesi mulle jotain sen suuntaista kuin "M:sta tulee vielä koirahullu", ruotsiksi siis tietenkin. Ja käski mun estää sitä käpertymästä itseensä ja pysyvän vielä tekemisissä ihmisten kanssa, vaikka se (M siis) nyt epätoivoisesti yrittääkin pelastaa vielä ihmisten lisäksi koiria.
Ja sitten tiemme erosivat, onneksi. En rehellisesti sanottuna pitänyt siitä kaverista. K oli liian omituinen, mutta M näytti sen seurasta nauttivan ja minä tunsin mustasukkaisuuden vihlaisun sisälläni.
Joo, sen jälkeen alkoivatkin vastoinkäymiset.
Koiralle ei oltukaan saatu papereita, vaikka olivat toista M:lle puhelimessa väittäneetkin. Ne lupasivat hankkia ne parissa päivässä. M sitten sanoi, ettei sillä ollut rahaa matkustella huvikseen edestakaisin Viron ja Suomen väliä. Ne sitten siellä ehdottivat, että M jäisi odottamaan Viroon. Tietenkin sekin olisi onnistunut, mutta ei M:lla ollut rahaa itseään minnekään hotelliin änkeä ja oltiinkin siinä sitten varsinaisessa kusessa. Siinä sitten pyörittiin se ilta ja yö kaupungilla ja mä olin ihan kuollut ilman mun lääkkeitä ja pelkäsin, että alan pahastikin sekoilemaan. Mitään ei onneksi kuitenkaan tapahtunut ja lääkitsinkin itseäni mukaani ottamilla rauhottavilla, vaikka eipä niistä apua olekaan, jos sekaisin menen.
Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään ja käytiinkin siellä koiratarhalla kerran, mutta ne sanoi, ettei oo vielä saaneet papruja.
Siinä sitten yritettiin kuluttaa rahaa mahdollisimman säästeliäästi ja nuokuttiin milloin missäkin raflassa niin kauan, että ne ystävällisesti käski häipymään, kun ei oltu mitään tilattukaan. Illalla sitten soittivat tarhalta, että nyt olis paperit. Mutta eipä me mihinkään laivaan oltaisi enää siihen mennessä keritty, ei ainakaan koiran kanssa. M sitten kävi hakemassa sen koiran ja sanoi mulle, että seuraavalla laivalla kyllä mennään Suomeen, hän ei aio enää yhtäkään yötä kykkiä Tallinnassa.
Jossain vaiheessa M keksi, että hän soittaa K:lle, jos se vielä on mestoilla ja jos sen tuttava suostuis majottaa meidät yöksi.
Ja majoittihan se onneksi. Onneksi.
Mulla alkoi olemaan varsin ahdistunut ja oudohko olo ilman lääkkeitä. Enkä fyysisesti voinut kovin hyvin, päätä särki ja oksetti.
Tänään sitten kahdeksan aikaan kolahdettiin Suomen kamaraan ja täytyy sanoa, että olipahan reissu.
M sai koiransa. Oudon näköisen, sutta etäisesti muistuttavan, mukamas saksanpaimenkoiran ja irlanninsusikoiran sekoituksen. Ikää kuulemma sillä oletettavasti puolesta vuodesta vuoteen. Ja tarvii aktiivisen ja osaavan omistajan. Juu-u.
Luonteeltaan se musta vaikutti tosi kivalta, järkyttävän energinen ja iloinen se oli.
Mä voisin kuvitella myös itse omistavani jonkin sen kaltaisen koiran. Mutta mä en tosin varmaan jaksaisi tarpeeksi huolehtia siitä, en tällä hetkellä ainakaan.
Ehkä joskus tulevaisuudessa, ehkä ei.
Ja tietenkin onnistuin jättämään kännykkäni kotiin, kun tuli kiire laivalle.
Ja lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana mulla, paitsi pakolliset rauhottavat a-kohtausten varalta.
M päätti haluta uuden koiran, löytökoiran Virosta. Se soitti mulle lauantai-iltana, että hei, lähekkö käymään Virossa huomenna. Se selitti suunnitelmansa, että tultaisiin jo samana iltana takaisin.
Matka Viroon sujui oikeastaan ihan kivasti, mikään ei ennakoinut tulevia ongelmia. Tosin ehkä se, että M tuijotti jotain kaveria, eikä kuunnellut kun selitin sille, kuinka sen seura piristi mua. Tönäsimpä sitä siinä, mutta se ei reagoi kuin nousemalla ylös ja sanomalla, että oota mä käyn iskees ton tyypin ja sitten se käveli sen tuijottamansa tyypin luokse. Tunsin pientä kateutta, kun se niin luontevasti tunkeutui sen pojan seuraan ja alko jutustelemaan. Mustasukkaisuutta sitten enemmän siitä, että se noin vaan marssii jonkun luokse vielä mun silmieni edessä ja jättää mut yksin! Mä siinä sitten pahanilmanlintuna tuijottelin sen ja sen vieraan kaverin juttelua.
Sitten M tuli takaisin ja se vieras kaveri tuli sen mukana.
"K, den här min pojkvän S. S, tässä on mun yksi nettikaverini K."
M esitteli ja alkoi kyselemään K:lta ruotsiksi, että mitä se teki Tallinnaan menevällä laivalla. Se vähä mitä mä niiden keskustelusta ymmärsin, oli se, että K opiskeli Suomessa ja oli menossa vissiin jollekin... sanotaan vaikka 'tutulleen' käymään. K sitten yritti saada jotain juttua mun kanssani aikaan myös, mutta mä menin jotenkin niin lukkoon siinä tilanteessa, että mun ruotsin kielen sanavarastoni ei tuntunut sillä hetkellä olevan kuin muutaman sanan verran.
(C'mon! Viimeksi joskus todistuksessa komeili yhdeksikköinen ruotsin kohdalla ja nyt äijä ei osaa sanaakaan! Mikä häpeä.)
Ne sitten päätyivät K:n kanssa, M ja K siis, vaihtamaan puhelinnumeroita ja lupasivat meilata toisilleen. Ja kun laiva viimein saapui Tallinnaan M ei voinut olla sanomatta, että hän oli menossa hakemaan uutta koiraansa. K virnisti ja totesi mulle jotain sen suuntaista kuin "M:sta tulee vielä koirahullu", ruotsiksi siis tietenkin. Ja käski mun estää sitä käpertymästä itseensä ja pysyvän vielä tekemisissä ihmisten kanssa, vaikka se (M siis) nyt epätoivoisesti yrittääkin pelastaa vielä ihmisten lisäksi koiria.
Ja sitten tiemme erosivat, onneksi. En rehellisesti sanottuna pitänyt siitä kaverista. K oli liian omituinen, mutta M näytti sen seurasta nauttivan ja minä tunsin mustasukkaisuuden vihlaisun sisälläni.
Joo, sen jälkeen alkoivatkin vastoinkäymiset.
Koiralle ei oltukaan saatu papereita, vaikka olivat toista M:lle puhelimessa väittäneetkin. Ne lupasivat hankkia ne parissa päivässä. M sitten sanoi, ettei sillä ollut rahaa matkustella huvikseen edestakaisin Viron ja Suomen väliä. Ne sitten siellä ehdottivat, että M jäisi odottamaan Viroon. Tietenkin sekin olisi onnistunut, mutta ei M:lla ollut rahaa itseään minnekään hotelliin änkeä ja oltiinkin siinä sitten varsinaisessa kusessa. Siinä sitten pyörittiin se ilta ja yö kaupungilla ja mä olin ihan kuollut ilman mun lääkkeitä ja pelkäsin, että alan pahastikin sekoilemaan. Mitään ei onneksi kuitenkaan tapahtunut ja lääkitsinkin itseäni mukaani ottamilla rauhottavilla, vaikka eipä niistä apua olekaan, jos sekaisin menen.
Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään ja käytiinkin siellä koiratarhalla kerran, mutta ne sanoi, ettei oo vielä saaneet papruja.
Siinä sitten yritettiin kuluttaa rahaa mahdollisimman säästeliäästi ja nuokuttiin milloin missäkin raflassa niin kauan, että ne ystävällisesti käski häipymään, kun ei oltu mitään tilattukaan. Illalla sitten soittivat tarhalta, että nyt olis paperit. Mutta eipä me mihinkään laivaan oltaisi enää siihen mennessä keritty, ei ainakaan koiran kanssa. M sitten kävi hakemassa sen koiran ja sanoi mulle, että seuraavalla laivalla kyllä mennään Suomeen, hän ei aio enää yhtäkään yötä kykkiä Tallinnassa.
Jossain vaiheessa M keksi, että hän soittaa K:lle, jos se vielä on mestoilla ja jos sen tuttava suostuis majottaa meidät yöksi.
Ja majoittihan se onneksi. Onneksi.
Mulla alkoi olemaan varsin ahdistunut ja oudohko olo ilman lääkkeitä. Enkä fyysisesti voinut kovin hyvin, päätä särki ja oksetti.
Tänään sitten kahdeksan aikaan kolahdettiin Suomen kamaraan ja täytyy sanoa, että olipahan reissu.
M sai koiransa. Oudon näköisen, sutta etäisesti muistuttavan, mukamas saksanpaimenkoiran ja irlanninsusikoiran sekoituksen. Ikää kuulemma sillä oletettavasti puolesta vuodesta vuoteen. Ja tarvii aktiivisen ja osaavan omistajan. Juu-u.
Luonteeltaan se musta vaikutti tosi kivalta, järkyttävän energinen ja iloinen se oli.
Mä voisin kuvitella myös itse omistavani jonkin sen kaltaisen koiran. Mutta mä en tosin varmaan jaksaisi tarpeeksi huolehtia siitä, en tällä hetkellä ainakaan.
Ehkä joskus tulevaisuudessa, ehkä ei.
Saturday, June 6, 2009
Wednesday, June 3, 2009
Olo on yhtä luonteva, kuin puussa istuvalla laamalla.
Yöt on juoksemista varten. M soittaa varmaan kolmekymmentä kertaa päivässä, lähettää saman verran viestejä, mutta mä en jaksa vastata. En jaksa olla olemassa sille. En sen tappelun jälkeen. Se oli hetken taas oma vittumainen itsensä ja mä en jaksanut sitä. Lähdin käveleen sen kämpiltä keskellä yötä. Kävelin kotiin asti, helvetti, koska en uskaltanut odottaa bussia, sillä pelkäsin, että M lähtisi mun perääni tai jotain.
Sairasta.
Mä olen niin helvetin ulkopuolinen ilman sitä. Ei kukaan tunnista mua, näe mua, huomaa mua kadulla ilman M:aa. Ja silti mä en halua vastata sen viesteihin ja puheluihin. Mulla on ikävä sitä. Niin saatanan ikävä. Mä en uskalla katsoa sähköpostia, mä en uskalla kirjautua meseen. Mä pelkään, että se on lähettänyt mulle jotain. Mä pelkään, että se on pyytänyt multa anteeksi. Enkä tiedä, että miksi mä pelkään sitä. Mä en vaan jaksa. Halua olla elossa sille. Tai ehkä en kenellekään.
Mun pitäs päästä kesän loppuun mennessä omille jaloilleni. Armeijaan ei tarvinnut mennä mielenterveysongelmien takia. Enkä olisi muutenkaan suostunut menemään.
Mun on pakko saada itsekuri takaisin. Pakko pakottaa itseni elämään kuin ihmiset. Lopettaa kaikki syömissäädöt, lopettaa syömisen miettiminen kokonaan. Mä pääsin irti jo kerran tästä sekavuudesta, miksen pääsisi irti toista kertaa? Pääsen, jos vain haluan. Haluan päästä ja pääsenkin. Se on päätetty tältä istumalta.
Mä aloitan mun lukion uudestaan jossain muualla, en täällä, en Orivedellä, jossa ehdin olemaan tasan kaksi kuukautta.
Uudestaan jossain, missä on hyvä aloittaa. Kesä aikaa miettiä ja syksyllä hakea, jos kunto on sellainen, että pystyy elämään normaalisti.
Mutta mun pitäisi ennen kaikkea saada M:n kanss asiat selviksi mahdollisimman pian. Mä haluan sanoa sille, että mä olen pahoillani. Mä olen tässä taas sählännyt enemmän kuin tarpeeksi.
Mä rakastan sitä koko mun pienestä sydämestäni niin paljon ! Se mies tekee mut niin helvetin onnelliseksi !
Ja silti mä istun tässä ja kirjoitan tätä. Siltä mä en vastaa sen puheluihin.
Rakastanko mä sittenkään sitä? Onko M sittenkään kaikki mitä haluan elämältä?
Onko jossain joku, jota voisin rakastaa enemmän?
Mä en tiedä enää mistään mitään, olen niin helvetin sekaisin.
Sairasta.
Mä olen niin helvetin ulkopuolinen ilman sitä. Ei kukaan tunnista mua, näe mua, huomaa mua kadulla ilman M:aa. Ja silti mä en halua vastata sen viesteihin ja puheluihin. Mulla on ikävä sitä. Niin saatanan ikävä. Mä en uskalla katsoa sähköpostia, mä en uskalla kirjautua meseen. Mä pelkään, että se on lähettänyt mulle jotain. Mä pelkään, että se on pyytänyt multa anteeksi. Enkä tiedä, että miksi mä pelkään sitä. Mä en vaan jaksa. Halua olla elossa sille. Tai ehkä en kenellekään.
Mun pitäs päästä kesän loppuun mennessä omille jaloilleni. Armeijaan ei tarvinnut mennä mielenterveysongelmien takia. Enkä olisi muutenkaan suostunut menemään.
Mun on pakko saada itsekuri takaisin. Pakko pakottaa itseni elämään kuin ihmiset. Lopettaa kaikki syömissäädöt, lopettaa syömisen miettiminen kokonaan. Mä pääsin irti jo kerran tästä sekavuudesta, miksen pääsisi irti toista kertaa? Pääsen, jos vain haluan. Haluan päästä ja pääsenkin. Se on päätetty tältä istumalta.
Mä aloitan mun lukion uudestaan jossain muualla, en täällä, en Orivedellä, jossa ehdin olemaan tasan kaksi kuukautta.
Uudestaan jossain, missä on hyvä aloittaa. Kesä aikaa miettiä ja syksyllä hakea, jos kunto on sellainen, että pystyy elämään normaalisti.
Mutta mun pitäisi ennen kaikkea saada M:n kanss asiat selviksi mahdollisimman pian. Mä haluan sanoa sille, että mä olen pahoillani. Mä olen tässä taas sählännyt enemmän kuin tarpeeksi.
Mä rakastan sitä koko mun pienestä sydämestäni niin paljon ! Se mies tekee mut niin helvetin onnelliseksi !
Ja silti mä istun tässä ja kirjoitan tätä. Siltä mä en vastaa sen puheluihin.
Rakastanko mä sittenkään sitä? Onko M sittenkään kaikki mitä haluan elämältä?
Onko jossain joku, jota voisin rakastaa enemmän?
Mä en tiedä enää mistään mitään, olen niin helvetin sekaisin.
Sunday, May 24, 2009
We was young and strong enough.
Torstaista saakka olen nyt majaillut M:lla. Joskin nyt oli pakko tulla näyttäytymään kotona, että kaikki on okei. Illaksi ollaan vielä menossa kaupungille M:n kanssa.
Tästä ajasta lauantai oli kaikkein hämmentävin päivä monella tavalla.
Näin entisen tyttöystäväni, E:n. Törmättiin kaupungilla ihan sattumalta. Hämmentävää oli se, että se minua joskus suuresti viehättänyt ja kiehtonut goottius oli hävinnyt ulkonäöllisesti lähes kokonaan hänestä. Eniten tunteita minussa herätti se, että E oli raskaana.
Lievää järkytystä, ikävääkin ehkä. Hänen piti synnyttää minulle lapsia, eikä kenellekään muulle. Niin me ainakin joskus suunniteltiin. Hän seurustelee nykyään jonkun 25-vuotiaan miehen kanssa. Se herätti minussa hämmennystä. 18-vuotias ja paksuna. En tosin tiedä, että sattumalta vai ihan suunnitellusti. Jälkimmäistä toivon, vaikka E:n tuntien sattuma olisi ihan luonnollinen vastaus tässäkin asiassa. Hänet tuntien tosin tiedän, että oli siinä sitten käynyt kummin tahansa, hän kantaisi vastuunsa. Hän oli viidennellä kuulla kuulemma.
Se oli vaan niin hassu fiilis. Tyttö on saman ikäinen kuin minä ja siinä missä minä en olisi vielä valmis isyyteen, hän odotteleekin jo lasta. Hänen kanssaan olen seurustellut, häntä olen rakastanut ja itseasiassa tavallaan rakastan vieläkin. Olen häneen ollut kyllä yhteydessä, mutta en tosin kovin paljoa sen jälkeen kun olen takaisin sairaalaan joutunut. Vuosi sitten siis.
Lauantai-ilta meni dokatessa. Poikkeuksellisesti näin. Oli outo fiilis juoda pitkästä aikaa. Ja kummatkin tietty joivat ja oltiinhan siinä sitten pienessä humalassa. Tarkoitus oli juoda sen verran, että seuraavana päivänä vielä muisti pelaisi ja darra ei olisi kovin järisyttävä.
Siinäpä sitten roikuttiin yli puolen yön jonkun nuorisoporukan kanssa, jossa oli tuttuja mm. J ja M:n bändikavereita sekä M:n joku entinen, tai niin mä ainakin käsitin. Mulla ei siellä tuttuja näkynyt ja mä luulen, että mun entiset juomatutut on varmaan siirtynyt kovempiin aineisiin, kuin alkoholiin ja tupakkaan. Joskaan en nyt ole asiasta varma, eikä asia oikeastaan edes pahemmin kiinnosta.
Joskus aamuyöstä, ehkä kahden aikaan, palailtiin M:n kämpille. Loppu yö oli sanalla sanoen kiihkeä ja täynnä suudelmia.
Heräiltiin sitten aamulla samalla patjalla hirveään päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Tai minä ainakin voin pahoin. Oksetti aivan järjettömästi. Ja iltalääkkeet oli jääneet ottamatta. Eikä aamulääkkeetkään oikein meinanneet alas mennä.
Nyt sitten istutaan meillä. Äiti ei ole kotona vaihteeksi. Sanaakaan ei aiota sille sanoa lauantaipäivästä tai yöstäkään sen puoleen. Ei vanhempien tarvitse aina kaikkea tietää.
Olen onnellinen. Niin tavattoman onnellinen ja rakastunut. <3
Tästä ajasta lauantai oli kaikkein hämmentävin päivä monella tavalla.
Näin entisen tyttöystäväni, E:n. Törmättiin kaupungilla ihan sattumalta. Hämmentävää oli se, että se minua joskus suuresti viehättänyt ja kiehtonut goottius oli hävinnyt ulkonäöllisesti lähes kokonaan hänestä. Eniten tunteita minussa herätti se, että E oli raskaana.
Lievää järkytystä, ikävääkin ehkä. Hänen piti synnyttää minulle lapsia, eikä kenellekään muulle. Niin me ainakin joskus suunniteltiin. Hän seurustelee nykyään jonkun 25-vuotiaan miehen kanssa. Se herätti minussa hämmennystä. 18-vuotias ja paksuna. En tosin tiedä, että sattumalta vai ihan suunnitellusti. Jälkimmäistä toivon, vaikka E:n tuntien sattuma olisi ihan luonnollinen vastaus tässäkin asiassa. Hänet tuntien tosin tiedän, että oli siinä sitten käynyt kummin tahansa, hän kantaisi vastuunsa. Hän oli viidennellä kuulla kuulemma.
Se oli vaan niin hassu fiilis. Tyttö on saman ikäinen kuin minä ja siinä missä minä en olisi vielä valmis isyyteen, hän odotteleekin jo lasta. Hänen kanssaan olen seurustellut, häntä olen rakastanut ja itseasiassa tavallaan rakastan vieläkin. Olen häneen ollut kyllä yhteydessä, mutta en tosin kovin paljoa sen jälkeen kun olen takaisin sairaalaan joutunut. Vuosi sitten siis.
Lauantai-ilta meni dokatessa. Poikkeuksellisesti näin. Oli outo fiilis juoda pitkästä aikaa. Ja kummatkin tietty joivat ja oltiinhan siinä sitten pienessä humalassa. Tarkoitus oli juoda sen verran, että seuraavana päivänä vielä muisti pelaisi ja darra ei olisi kovin järisyttävä.
Siinäpä sitten roikuttiin yli puolen yön jonkun nuorisoporukan kanssa, jossa oli tuttuja mm. J ja M:n bändikavereita sekä M:n joku entinen, tai niin mä ainakin käsitin. Mulla ei siellä tuttuja näkynyt ja mä luulen, että mun entiset juomatutut on varmaan siirtynyt kovempiin aineisiin, kuin alkoholiin ja tupakkaan. Joskaan en nyt ole asiasta varma, eikä asia oikeastaan edes pahemmin kiinnosta.
Joskus aamuyöstä, ehkä kahden aikaan, palailtiin M:n kämpille. Loppu yö oli sanalla sanoen kiihkeä ja täynnä suudelmia.
Heräiltiin sitten aamulla samalla patjalla hirveään päänsärkyyn ja pahoinvointiin. Tai minä ainakin voin pahoin. Oksetti aivan järjettömästi. Ja iltalääkkeet oli jääneet ottamatta. Eikä aamulääkkeetkään oikein meinanneet alas mennä.
Nyt sitten istutaan meillä. Äiti ei ole kotona vaihteeksi. Sanaakaan ei aiota sille sanoa lauantaipäivästä tai yöstäkään sen puoleen. Ei vanhempien tarvitse aina kaikkea tietää.
Olen onnellinen. Niin tavattoman onnellinen ja rakastunut. <3
Wednesday, May 20, 2009
I was yours to hold.
Viime viikonlopun yökyläily meni ihan kivasti. Katseltiin televisiota ja sitten mentiin nukkumaan, perus koti-ilta. Lääkkeetkin otin ihan ajallaan. En muista edes heränneeni yöllä. Joten juu. Oli mukavaa. Ihanaa oikeastaan.
Tämäkin viikko mennyt jotakuinkin hyvin. Neljän/viiden päivän (jos joku haluaa tämän keskiviikon laskea mukaan, niin siinä tapauksessa viisi) viikonloppu edessä. Jaksaa ja ei jaksa.
Olen ollut jotenkin alavireinen tässä tämän viikon. Maanantaina oli paha olla, itkin ensin aamulla, sitten päivällä ja vielä illallakin tuli tippa linssiin. Yritin sälyttää ikävän kontolle tuon pahan oloni, mutta en ole varma, että onko se ikävää vai jotain muuta.
Kaikki on - tai ainakin tuntuu - hyvin sekavalta. Enkä tiedä, että onko tuo tuntemus jokin oire vai ihan ns. "normaali" tunne, sillä ei tässä mielestäni ole paljon mitään, minkä vuoksi minussa pitäisi herätä tuollainen tunne.
En tiedä. Sekava olo.
En halua selittää mitään asiatonta tänne.
Haluan M:n tänne. On ikävä.
Tämäkin viikko mennyt jotakuinkin hyvin. Neljän/viiden päivän (jos joku haluaa tämän keskiviikon laskea mukaan, niin siinä tapauksessa viisi) viikonloppu edessä. Jaksaa ja ei jaksa.
Olen ollut jotenkin alavireinen tässä tämän viikon. Maanantaina oli paha olla, itkin ensin aamulla, sitten päivällä ja vielä illallakin tuli tippa linssiin. Yritin sälyttää ikävän kontolle tuon pahan oloni, mutta en ole varma, että onko se ikävää vai jotain muuta.
Kaikki on - tai ainakin tuntuu - hyvin sekavalta. Enkä tiedä, että onko tuo tuntemus jokin oire vai ihan ns. "normaali" tunne, sillä ei tässä mielestäni ole paljon mitään, minkä vuoksi minussa pitäisi herätä tuollainen tunne.
En tiedä. Sekava olo.
En halua selittää mitään asiatonta tänne.
Haluan M:n tänne. On ikävä.
Friday, May 15, 2009
Happy people.
En tiedä, että miksi mulla soi päässä SOADin Lonely Day. Päivä on ollut täysin päinvastainen, ei tippaakaan yksinäistä siis.
M piti omaa lomaa koulusta vain hakeakseen mut osastolta.
Mentiin Töölönlahden rantaan. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. Ja mä olin niin helvetin onnellinen.
Mun on rehellisesti sanottuna vaikea kuvitella itseäni kenenkään muun, kuin M:n kanssa. Kukaan ei voisi olla yhtä ihana, ymmärtäväinen, kärsivällinen, luotettava, rakastettava ja aina hyvällä tuulella. Sillä on oma elämä kondiksessa, se tuntee parhaimmat ihmiset ja se tulee kaikkien kanssa toimeen. Se on niin täydellinen ihminen, että välillä musta tuntuu, että mä en ole oikea, tarpeeksi hyvä ihminen, sille. Mä olen vain lääkkeitä vetävä ja ranteita viiltelevä, häiriintynyt ihmislapsi. Ei mun pitäisi olla sellaisen ihminen kanssa yhdessä. Mutta mä olen. Olen onnellinen, että olen.
Hilluttiin siellä ja sitten käytiin syömässä eräässä raflassa. Ysiin saakka hengailtiin kaupungilla, sitten mentiin meille. Äiti oli kotona. Sillä oli naamallaan taas yhtä epäilevä ilme, kun mä olin hyvällä tuulella. Mä kuitenkin vakuutin, että oon ottanut lääkkeet aamulla ja että kaikki on okei, että mä olen vaan onnellinen. Uskoi se sitten lopulta.
Jaja.. hmhmhm!
Äiti lupasi, että saan mennä huomenna M:lle yöksi.
Ah. Ikää kahdeksantoistavee ja äitiltä on kysyttävä vielä lupa. Heha. Mutta joo. Sellasta on kun on henkisesti sairas ja epävakaa ihminen. Ei mulla tosin omien muistikuvien mukaan ole harhoja ollut enää vähään aikaan. Tai on jotain sekavia yöheräämisiä outojen unien vuoksi ollut, mutta ne johtuu lääkkeistä ja mulla on ollut niitä lähes niin kauan, kuin mä olen lääkkeitä syönyt. Niihin on totuttu. Ainoa, mikä yhä rajoittaa elämää on ahdistus, joka iskee välillä yllättäen ja välillä mä tunnen, kun se fiilis tulee, että pian iskee kohtaus. Ja se on kai ainoa, mitä en oikein pysty hallitsemaan. Mutta kovasti yritän.
Didii. Mä odotan. Odotan, odotan, odotan huomista.
Siellä samalla patjalla nukutaan molemmat, kun ei ole muuta. Mutta sitähän en äidille kerrooo.
Olen innoissani. Onnellinen. Ja ah niiiiiiin rakastunut.
M piti omaa lomaa koulusta vain hakeakseen mut osastolta.
Mentiin Töölönlahden rantaan. Oli kaunis, aurinkoinen päivä. Ja mä olin niin helvetin onnellinen.
Mun on rehellisesti sanottuna vaikea kuvitella itseäni kenenkään muun, kuin M:n kanssa. Kukaan ei voisi olla yhtä ihana, ymmärtäväinen, kärsivällinen, luotettava, rakastettava ja aina hyvällä tuulella. Sillä on oma elämä kondiksessa, se tuntee parhaimmat ihmiset ja se tulee kaikkien kanssa toimeen. Se on niin täydellinen ihminen, että välillä musta tuntuu, että mä en ole oikea, tarpeeksi hyvä ihminen, sille. Mä olen vain lääkkeitä vetävä ja ranteita viiltelevä, häiriintynyt ihmislapsi. Ei mun pitäisi olla sellaisen ihminen kanssa yhdessä. Mutta mä olen. Olen onnellinen, että olen.
Hilluttiin siellä ja sitten käytiin syömässä eräässä raflassa. Ysiin saakka hengailtiin kaupungilla, sitten mentiin meille. Äiti oli kotona. Sillä oli naamallaan taas yhtä epäilevä ilme, kun mä olin hyvällä tuulella. Mä kuitenkin vakuutin, että oon ottanut lääkkeet aamulla ja että kaikki on okei, että mä olen vaan onnellinen. Uskoi se sitten lopulta.
Jaja.. hmhmhm!
Äiti lupasi, että saan mennä huomenna M:lle yöksi.
Ah. Ikää kahdeksantoistavee ja äitiltä on kysyttävä vielä lupa. Heha. Mutta joo. Sellasta on kun on henkisesti sairas ja epävakaa ihminen. Ei mulla tosin omien muistikuvien mukaan ole harhoja ollut enää vähään aikaan. Tai on jotain sekavia yöheräämisiä outojen unien vuoksi ollut, mutta ne johtuu lääkkeistä ja mulla on ollut niitä lähes niin kauan, kuin mä olen lääkkeitä syönyt. Niihin on totuttu. Ainoa, mikä yhä rajoittaa elämää on ahdistus, joka iskee välillä yllättäen ja välillä mä tunnen, kun se fiilis tulee, että pian iskee kohtaus. Ja se on kai ainoa, mitä en oikein pysty hallitsemaan. Mutta kovasti yritän.
Didii. Mä odotan. Odotan, odotan, odotan huomista.
Siellä samalla patjalla nukutaan molemmat, kun ei ole muuta. Mutta sitähän en äidille kerrooo.
Olen innoissani. Onnellinen. Ja ah niiiiiiin rakastunut.
Friday, May 8, 2009
Rakastuminen vie järjen ja rakastaminen taas vaatii järkeä.
Bussissa oli mukavaa istua ja katsella maisemia. Minä sitten rakastan keväistä Helsinkiä. Tai kesäistä tämä alkaa pian olemaan, mutta samapa tuo.
Lääkkeet toimii, mikä on hyvä juttu. Otan ne ajallaan, mikä on enemmän kuin hyvä juttu. Kaikki tuntuu taas niin helpolta. Pääsin aikuisten avolle, mikä on sekin ihan hyvä juttu. Ei mua laitettu minnekään suljetulle, turhaan taas pelkäsin.
Mutta ei ollut tarkoitukseni jaaritella mistään psykiatrisesta hoidosta tai lääkkeistäkään, vaan jostain ihan muusta.
Viikko meni loistavasti, vaikka mahtuihan sinne hieman ahdistusta. Oltiin tiistaina iltapäivällä lähdössä kaupungille. Sain ahdistuskohtauksen, joka ei ottanut laantuakseen, vaikka _yritin_ hengittää rauhallisesti ja pysyä rauhallisena. Diapsua suoneen ja pian taas tuli se sekava rauhallisuus. Tietynlainen unelias olo. En osaa selittää.
Minä en sitten mennytkään minnekään, vaan jäin osastolle.
Mutta mutta.
Tänään sitten olin taas erään tietyn M:n kanssa liikenteessä, mm. kaupungilla ja käytiin seukalla ja nuorisotalollakin. Sitten tietty hengailtiin sen tuttujen kavereiden kanssa Kampissa. Seura ei ehkä ollut parasta mahdollista, kun en ketään oikein tuntenut sieltä. Mutta M:n mieliksi nyt roikuin sen mukana, kun se nyt kerta pyysi minutkin sinne.
M sitten joskus neljän viiden aikaan kysys multa, että haluanko mä lähteä jo pois, kun kuulemma varsin turhautuneen oloinen olin. Vastasin, että mun puolesta voidaan häipyä, kun en sieltä pahemmin tuntenut ketään, eikä juttukaan oikein ottanut sujuakseen kenenkään kanssa.
M sanoi moikat tuttavilleen ja lähettiin kävelemään. Jäätiin siihen ulos seisomaan ja miettimään, että minne sitten kuljettaisiin. M räpläsi kännykkäänsä hetken, tunki sitten taskuunsa. Katsahti ympärilleen ja sitten muhun. Mä en tehnyt taas muuta kuin pälyillyt vaan ympärilleni huolestuneena, teen sitä aina, noloa. Yhtäkkiä M sitten päättääkin suudella siinä. Sisäinen paniikki, kysymysmerkkejä piiiiitkä jono. Päässä ääni hokee, että mitämitämitämitä...
Tuijotan miestä siinä hetken varmaan aika hämmästyneen näköisenä ja kysyn sitten, että mistähän hyvästä "pusu" oli.
M perustelee sen sillä, että sillä on ollut ikävä. "Just joo" on kaikki, mitä kykenen sanomaan siinä tilassa.
M sitten kysyy, että kiinnostaisko mua lähteä hänen kämpilleen, nyökkään sanomatta mitään. Noustaan siitä sitten ensimmäiseen Espooseen menevään bussiin.
Mä valtaan ikkunapaikan, tietenkin. M tulee viereen istumaan. Ei kai ole mennyt viittä minuuttia, kun se ottaa mua kädestä kiinni. Mun katse on kai aika ärtynyt tai jotain, kun se laskee lähes samantien irti ja sen sijaan tyytyy kysymään, että vieläkö mä olen poikiin päin. Hymähdän, että joo kaikkein tympääntyneimmällä äänensävyllä, jonka itsestäni löydän. Kerkesin toivoa, ettei se koske muhun enää. Mutta M koski. Kosketti mun poskea ja kaulaa. Loin siihen taas yhden kysyvän katseen.
Ahdisti, olo oli vaivautunut, kiusallinen. Huolestunut. Pelokas. Kaikkea. Sekava ehkä etenkin.
Lopulta se kysymys tuli suustani, se, jota olin mielessäni pyöritellyt. "Mitä sä haluat?"
M sanoi haluavansa seurustella mun kanssa.
Se hämmensi mua. Kaikki tuntui pysähtyvän ja mulle tuli fiilis, että olin ehkä saattanut kuulla väärin. Ja sitten ajattelin, että se on taas joku mun harha, illuusio. Tai ehkä mä nukuin ja näin outoa unta.
Mutta kyllä mä sen tiesin syvällä sisimmässäni, että M oli siinä mun vieressä, tuijotti mua silmiin ja odotti mun sanovan jotain. Mutta en saanut sanottua mitään. Tuijotin sitä ja käänsin sitten katseeni ulos ikkunasta. Nolotti, ahdisti, hävetti, naama kuumotti, olin varmaan punastunut ja kaikkea. Olo oli todella kiusaantunut.
M nojasi lähemmäs mua ja puhalsi ilmaa mun kasvoille.
Mä aloin itkeä.
M hämmentyi. En mä ollut itkenyt sen nähden aikoihin tai muutenkaan puhunut ongelmistani. Se halasi mua siinä bussin penkillä. Mun teki mieli pyytää sitä päästämään irti, mutta en mä pyytänyt. Itseasiassa, jos rehellisiä ollaan, mä takerruin siihen vielä tiukemmin. Pidin sen takista kiinni, niin ettei se voinut päästää irti musta. Varmaan näytettiin kahdelta homppelilta ja ihan typeriltä siinä.
Mutta niinhän se oli. Oltiinhan me kaksi homppelia ja ihan typeriä.
Mun pieni sydämeni tuntui pakahtuvan onnesta sillä hetkellä. Olin kaivannut yhteisiä hetkiä M:n kanssa.
Iltapäivä M:n kämpillä oli suloinen. Istuttiin lattialla (ei ollut tuoleja), syötiin voileipäkeksejä ja juotiin teetä. Ja puhuttiin tietenkin. Puitiin vanhoja juttuja ja sitä, mikä ei viimeeksi toiminut. Ja kumpikin lupasi yrittää olla toistamatta virheitään.
Tuli sitten käveltyä meren rannalla käsi kädessä, ennen kuin mun oli aika loikata bussiin ja ajelehtia kotiin iltalääkkeille ja muille toimille. Monta suudelmaa jäi sille rannalle.
Äiti ei tietenkään taas ymmärtänyt, että miksi olin niin onnellinen ja hyvällä tuulella. Ahkerasti kyseli, että mitä mä olen ottanut. Pisti naurattamaan väkisinkin.
Eikä herunut lupaa mennä M:lle yöksi. Äiti ei ole pahemmin luottanut muhun sen jälkeen kun sattui muutamia asioita, joiden takia päädyin sinne sairaalan ensiapuun aamuyöllä.
Elämä hymyilee ja musta tuntuu, että mä olen rakastunut.
Lääkkeet toimii, mikä on hyvä juttu. Otan ne ajallaan, mikä on enemmän kuin hyvä juttu. Kaikki tuntuu taas niin helpolta. Pääsin aikuisten avolle, mikä on sekin ihan hyvä juttu. Ei mua laitettu minnekään suljetulle, turhaan taas pelkäsin.
Mutta ei ollut tarkoitukseni jaaritella mistään psykiatrisesta hoidosta tai lääkkeistäkään, vaan jostain ihan muusta.
Viikko meni loistavasti, vaikka mahtuihan sinne hieman ahdistusta. Oltiin tiistaina iltapäivällä lähdössä kaupungille. Sain ahdistuskohtauksen, joka ei ottanut laantuakseen, vaikka _yritin_ hengittää rauhallisesti ja pysyä rauhallisena. Diapsua suoneen ja pian taas tuli se sekava rauhallisuus. Tietynlainen unelias olo. En osaa selittää.
Minä en sitten mennytkään minnekään, vaan jäin osastolle.
Mutta mutta.
Tänään sitten olin taas erään tietyn M:n kanssa liikenteessä, mm. kaupungilla ja käytiin seukalla ja nuorisotalollakin. Sitten tietty hengailtiin sen tuttujen kavereiden kanssa Kampissa. Seura ei ehkä ollut parasta mahdollista, kun en ketään oikein tuntenut sieltä. Mutta M:n mieliksi nyt roikuin sen mukana, kun se nyt kerta pyysi minutkin sinne.
M sitten joskus neljän viiden aikaan kysys multa, että haluanko mä lähteä jo pois, kun kuulemma varsin turhautuneen oloinen olin. Vastasin, että mun puolesta voidaan häipyä, kun en sieltä pahemmin tuntenut ketään, eikä juttukaan oikein ottanut sujuakseen kenenkään kanssa.
M sanoi moikat tuttavilleen ja lähettiin kävelemään. Jäätiin siihen ulos seisomaan ja miettimään, että minne sitten kuljettaisiin. M räpläsi kännykkäänsä hetken, tunki sitten taskuunsa. Katsahti ympärilleen ja sitten muhun. Mä en tehnyt taas muuta kuin pälyillyt vaan ympärilleni huolestuneena, teen sitä aina, noloa. Yhtäkkiä M sitten päättääkin suudella siinä. Sisäinen paniikki, kysymysmerkkejä piiiiitkä jono. Päässä ääni hokee, että mitämitämitämitä...
Tuijotan miestä siinä hetken varmaan aika hämmästyneen näköisenä ja kysyn sitten, että mistähän hyvästä "pusu" oli.
M perustelee sen sillä, että sillä on ollut ikävä. "Just joo" on kaikki, mitä kykenen sanomaan siinä tilassa.
M sitten kysyy, että kiinnostaisko mua lähteä hänen kämpilleen, nyökkään sanomatta mitään. Noustaan siitä sitten ensimmäiseen Espooseen menevään bussiin.
Mä valtaan ikkunapaikan, tietenkin. M tulee viereen istumaan. Ei kai ole mennyt viittä minuuttia, kun se ottaa mua kädestä kiinni. Mun katse on kai aika ärtynyt tai jotain, kun se laskee lähes samantien irti ja sen sijaan tyytyy kysymään, että vieläkö mä olen poikiin päin. Hymähdän, että joo kaikkein tympääntyneimmällä äänensävyllä, jonka itsestäni löydän. Kerkesin toivoa, ettei se koske muhun enää. Mutta M koski. Kosketti mun poskea ja kaulaa. Loin siihen taas yhden kysyvän katseen.
Ahdisti, olo oli vaivautunut, kiusallinen. Huolestunut. Pelokas. Kaikkea. Sekava ehkä etenkin.
Lopulta se kysymys tuli suustani, se, jota olin mielessäni pyöritellyt. "Mitä sä haluat?"
M sanoi haluavansa seurustella mun kanssa.
Se hämmensi mua. Kaikki tuntui pysähtyvän ja mulle tuli fiilis, että olin ehkä saattanut kuulla väärin. Ja sitten ajattelin, että se on taas joku mun harha, illuusio. Tai ehkä mä nukuin ja näin outoa unta.
Mutta kyllä mä sen tiesin syvällä sisimmässäni, että M oli siinä mun vieressä, tuijotti mua silmiin ja odotti mun sanovan jotain. Mutta en saanut sanottua mitään. Tuijotin sitä ja käänsin sitten katseeni ulos ikkunasta. Nolotti, ahdisti, hävetti, naama kuumotti, olin varmaan punastunut ja kaikkea. Olo oli todella kiusaantunut.
M nojasi lähemmäs mua ja puhalsi ilmaa mun kasvoille.
Mä aloin itkeä.
M hämmentyi. En mä ollut itkenyt sen nähden aikoihin tai muutenkaan puhunut ongelmistani. Se halasi mua siinä bussin penkillä. Mun teki mieli pyytää sitä päästämään irti, mutta en mä pyytänyt. Itseasiassa, jos rehellisiä ollaan, mä takerruin siihen vielä tiukemmin. Pidin sen takista kiinni, niin ettei se voinut päästää irti musta. Varmaan näytettiin kahdelta homppelilta ja ihan typeriltä siinä.
Mutta niinhän se oli. Oltiinhan me kaksi homppelia ja ihan typeriä.
Mun pieni sydämeni tuntui pakahtuvan onnesta sillä hetkellä. Olin kaivannut yhteisiä hetkiä M:n kanssa.
Iltapäivä M:n kämpillä oli suloinen. Istuttiin lattialla (ei ollut tuoleja), syötiin voileipäkeksejä ja juotiin teetä. Ja puhuttiin tietenkin. Puitiin vanhoja juttuja ja sitä, mikä ei viimeeksi toiminut. Ja kumpikin lupasi yrittää olla toistamatta virheitään.
Tuli sitten käveltyä meren rannalla käsi kädessä, ennen kuin mun oli aika loikata bussiin ja ajelehtia kotiin iltalääkkeille ja muille toimille. Monta suudelmaa jäi sille rannalle.
Äiti ei tietenkään taas ymmärtänyt, että miksi olin niin onnellinen ja hyvällä tuulella. Ahkerasti kyseli, että mitä mä olen ottanut. Pisti naurattamaan väkisinkin.
Eikä herunut lupaa mennä M:lle yöksi. Äiti ei ole pahemmin luottanut muhun sen jälkeen kun sattui muutamia asioita, joiden takia päädyin sinne sairaalan ensiapuun aamuyöllä.
Elämä hymyilee ja musta tuntuu, että mä olen rakastunut.
Monday, April 20, 2009
Poistin edellisen blogini. En tarvinnut sitä. Pieniä hetkiä revittynä elämästäni. Ei paljon muuta. Liuta merkityksettömiä sanoja, nimetöntä ikävää.
Jokainen päivä pitäisi elää ylpeänä ja onnellisena. Varmana jostakin.
Olisimpa varma edes itsestäni.
Katsotaan mitä tuleman pitää. Kesä tulee, ehkä jotain muutakin.
Sitä odotellessa kuitenkin.
Jokainen päivä pitäisi elää ylpeänä ja onnellisena. Varmana jostakin.
Olisimpa varma edes itsestäni.
Katsotaan mitä tuleman pitää. Kesä tulee, ehkä jotain muutakin.
Sitä odotellessa kuitenkin.
Subscribe to:
Comments (Atom)